lauantai 18. kesäkuuta 2016

Kotikuume

Facebook mainosti uutisvirtani keskellä metallisia sisustusesineitä ja kodin tarvikkeita. Ensimmäinen ajatukseni oli: "nämä sopisivat meille, koska ne ovat ehkä tarvittaessa puhdistettavissa homemyrkyistä". Klikkasin itseni kaupan sivulle ja aloin selailla ale-tuotteita. Ihan huvikseni, koska en nyt tosissani ala väliaikaisasunnon sisustamiseen sijoittamaan kovin suuria euroja. Siinä kuvia selatessa iski yllättäen voimakas kotikuume.

Tajuntaani iski, että olemme olleet jo vuoden päivät ilman täysin kodilta tuntuvaa ikiomaa kotia. Meitä on siunattu läheisillä, joiden avulla ja tuella meillä on ollut koko tämän prosessin ajan katto pään päällä ja öisin tyyny pään alla. Emme ole olleet asunnottomia, ja siitä olen todella kiitollinen. Tästä syystä tuntuu liian rajulta sanoa, että olisimme olleet kodittomia, mutta sanan tavanomaisesta poikkeavassa merkityksessä olemme sitäkin olleet.

Kuluneen vuoden aikana olemme majailleet anoppilassa; asustaneet evakkoasunnossa; muuttaneet väliaikaisten kalusteiden kanssa omaan kotiin, jossa puolet asunnosta on ollut vielä pois käytöstä; ja lähteneet uudestaan väliaikaisasuntoon. Näistä kaikista tuo omassa kodissa vietetty aika oli kai lähimpänä tavallista elämää kotona, mutta kyllä se oli loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin tavallista. Nyt jälkeenpäin ajateltuna perheemme sairasteli noiden neljän kuukauden aikana vähän väliä. Mentiin taudista toiseen, ja samalla tarkkailin omia oireitani ja yritin torjua sitä tosiasiaa, että niveleni olivat jälleen kipeytymässä. Sitten tuli kevät ja pojan diabetesdiagnoosia seurannut hieman sumuisempi polku, joka lopulta johti tämänhetkiseen evakkoasuntoon. Niin että ei se omassa kodissa asuminen ihan vielä saanut aikaan tunnetta, että oltaisiin asetuttu kotiin.

Olen aiemminkin kertonut yrittäväni tehdä väliaikaisesta asunnosta kodin, jossa lapset saavat asettua olemaan rauhassa, ilman murheita seuraavasta siirrosta. Tunnen myös kliseen "koti on siellä, missä sydän on". Lause on aikoinaan koristanut yhden kotimme keittiön seinää. Siinä kodissa oli liikaa tavaraa ja muka liian vähän neliöitä, mutta se oli koti.


Tämä sisutustarvikkeiden selaamisesta alkunsa saanut kotikuume on erilaista kuin asuntokuume. Se ei perustu haluun hankkia kivoja tavaroita eikä siihen varsinaisesti liity sisustusvimmaa. Vaikka kyllä minä sisustamistakin kaipaan. En tavaroiden takia, vaan luodakseni oman näköisen, omalta tuntuvan toimintaympäristön ja visuaalisen ilmeen. Materian asema on tässä prosessissa muuttunut melko mitättömäksi.

Joku pohti kerran, voiko tuntea koti-ikävää, vaikka on jo kotona. Kotikuume on ikävää asuntoon, joka tuntuu lattiasta kattoon, seinästä seinään ja kaikkine näiden väliin jäävine romppeineen omalta kodilta.

Koti on paikka, jossa voit istuttaa pihalle tai parvekkeelle siemeniä multaan ja odottaa niiden kasvua. Kotona voit laittaa laatikkoon koriste-esineen ja päättää ottaa sen sieltä esiin taas seuraavana keväänä. Koti on sellainen asunto, jossa voidaan suunnitella juhannusta tai syksyllä vietettäviä lastenkutsuja. Kotiin voidaan kutsua vieraita ja jokaiselle vieraalle löytyy istumapaikka. Kotona saat asetella hyllylle rivin valokuvia ja pyyhkiä niistä pölyt tässä kuussa, ensi kuussa ja sitä seuraavana. Kotona on vaatekaappi, jossa on hyllyillä oikean kauden vaatteita. Kotona voit suunnitella maalaavasi ensi kesänä makuuhuoneen seinän.

Koti on kiintopiste ja turvapaikka. Kotona jokainen tietää, kuka on. Kotiin mahtuu leikkiä, naurua ja iloa, ja siellä on tilaa myös kiukulle ja itkulle. Kotona esineillä on tarina ja tavaroilla oma paikka.

Tällaista kotia ikävöin. Sitä on kotikuume. Haluaisin laittaa parvekkeelle yrttejä ja opetella pitämään ne hengissä. Haluaisin kokata terveellisesti omassa keittiössä, hakea mausteyrtit parvekkeelta ja kutsua ystävätkin syömään. Vuoden patjalla nukkumisen jälkeen kaipaisin kodikasta oikeaa sänkyä raikkaine lakanoineen. Haluaisin yhtyä lapsen intoon, kun hän kuukausia etukäteen alkaa suunnitella 5-vuotiskutsujaan. Innostunkin hänen kanssaan, mutta samalla ääni sisälläni muistuttaa; "katsotaan nyt missä sitten asumme". Liian monet asiat tuntuvat väliaikaisilta, ja "katsotaan" sekä "odotetaan" ovat saaneet liian suuren roolin arjessa.

Olen luonteeltani hyvin kärsivällinen, joten ihan pienestä en epätoivoon vaivu. Enkä epätoivoa tunne nytkään. Kotikuumetta vain. Kovaa kotikuumetta.

Ps. Tämä asuntoleikki on saamassa jälleen uuden käänteen, kun kuun vaihteessa muutamme anopin kotiin pariksi kuukaudeksi hänen ollessa itse matkoilla. Se on sitten viides asuinpaikka vuoden sisällä.

Pps. Pahoittelen, että teema ja kirjoitus oli jälleen synkänpuoleinen tai vähintäänkin haikea! Lupaan seuraavalla kerralla kirjoittaa jostain iloisesta; vaikka vaaleanpunaisten lasien kanssa. Tai jos en seuraavalla, niin sitä seuraavalla. Mielessä nimittäin sinkoilee jo lauseiksi hakeutuvia sanoja sisäilmasairaan ja lääkäreiden välisestä kohtaamisesta. Nuo sanat eivät ole vaaleanpunaisia - jollei sitten kiukku ole pinkkiä.

4 kommenttia:

  1. Olipas kauniisti kirjoitettu teksti. Itse olen myös paljon pohtinut kodin merkitystä viimeaikoina. Mahtava oivallus tuo kotona jokainen tietää, kuka on. Minäkin taidan vasta olla matkalla sinne oikeaan kotiin.

    Paljon voimia ja aurinkoa teidänkin matkalle kotiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkän hiljaiselon jälkeen palasin kirjoittelemaan ja vihdoin myös vastaamaan kommentteihin. Kiitos! Ja aurinkoa myös teidän matkalle kohti oikeaa kotia!

      Poista
  2. Ihan ois voinu olla miun kirjoittama teksti, niin samanlainen on mein elämäntilanne ja ajatukset sen myötä. Myötäelämistä täältä saman auringon alta. Kyllä meille molemmille tulee vielä valoisampia päiviä, vailla huolia. Ja löytyy se paikka, jota kodiksi kutsua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentistasi! Pitkän blogihiljaiselon aikana on menty kotiasian kanssa vuoristorataa, mutta auringonpilkahduksiakin on näkyvissä. Voimia ja valoisampia päiviä myös teille!

      Poista

Sinun vuorosi kirjoittaa, jätä ihmeessä merkki käynnistäsi! :)