Lapsille on tunnetusti tärkeää, että arkea rytmittävät rutiinit, joiden avulla he pystyvät sopivasti ennakoimaan päivän kulkua. Rutiineihin kuuluu toistuvien tapojen lisäksi suurinpiirtein pysyvä ympäristö. Tutussa ympäristössä muodostuu huomaamatta vakiintuneita tapoja: missä kukin istuu ruokapöydässä; kuka istuu sohvan vasemmassa reunassa; mitä tehdään Pikku Kakkosen jälkeen; millä lusikalla syödään puuroa; missä vaiheessa iltatoimia valot sammutetaan; miten kädet pestään ulkoilun jälkeen; missä kohtaa asuntoa istutaan mittaamaan verensokeri ja pistämään insuliini...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Pieniä asioita, joihin ei kiinnitä edes huomiota, kun ne toimivat.
Lomamatkalla hotellihuoneessa tutut kaavat rikkontuvat, eikä se haittaa. Siihen on hyvä tottua, että muutoksiakin voi tulla. Tavarat löytyvät matkalaukuista - jos löytyvät, ja ruokarytmi muodostuu loma-aikataulun mukaan. Rentoa ja mukavaa. Jossain vaiheessa matkaa äidit ja isät alkavat odottaa paluuta tuttuun arkeen, kun vaatteet on matkalaukuista myllätty ympäri muutamaan kertaan ja lapsetkin ehkä odottavat pääsevänsä käsiksi kotona odottaviin uusiin legoihin. Kotiin palattua todetaan rentoutuneena "muualla hyvä, kotona paras". Ja arki jatkuu.
Puhun jokaisen lapseni puolesta kun sanon, että edellä kuvaamieni tuttujen rutiinien rikkoutuminen vuodeksi on liikaa. Etenkin kun siihen sisältyy suunnittelemattomuus, ennakoimattomuus ja epävarmuus. Vuoden ulkomaankomennus olisi sekin jonkinlainen stressitekijä, mutta pääasiassa positiivinen sellainen, koska poissa ollessa voisi pitää mielessä tiettyä mielikuvaa kodista ja siitä tutusta ympäristöstä, johon aiotaan palata. Mutta se, miltä en ole pystynyt suojelemaan lapsiani, tekee minut surulliseksi.
Vuoden aikana lapseni ovat joutuneet luopumaan kaikista tutuista leluistaan unileluja ja lempisatukirjoja myöten. Osa leluista on toki vielä tallessa laatikoihin pakattuna, mutta meiltä ennen remonttia löytyneiden homelajien ja omien sekä lastenkin oireilun perusteella on oletettavaa, että suurin osa niistä tulee vielä päätymään muiden lelujen joukkoon kaatopaikalle. Ja jos totta puhutaan, niin lapset ovat joutuneet tekemään tuon tutuista leluista ja tavaroista irtautumisen vuoden sisällä kahdesti, kun oireilu teki comebackin talvella ja lähdimme evakkoon toistamiseen - asuntoon jäivät juuri jouluksi ostetut, huolella valitut uudet lelut.
Esikoinen aloitti koulu-uransa evakkokaksiosta käsin. Keskimmäinen, rutiineja rakastava neljävuotias on viiden kuukauden aikana totutellut diabeteksen hoitoon kolmessa eri asunnossa. Kaksivuotias kuopus on asunut puolet elämästään vaihtelevissa väliaikaisasunnoissa. Elämäntapamme ja -rytmimme on kyllä ollut sellainen, että lapset ovat tottuneet joustamaan, eivätkä hätkähdä arkirutiinien väliaikaisista muutoksista. Tässä vaiheessa homepainajaistamme voin kuitenkin tunnustaa, että rutiinit ovat rikkoutuneet liian pitkäksi aikaa ollakseen vaikuttamatta lapsiin ja itseenikin. Tämä viimeisin muutto jollain tapaa katkaisi kamelin selän. Ehkä se sai tajuamaan, että tässä suossa tullaan vielä tovi tarpomaan. Ja olihan sekin aika herättelevä kokemus todeta, että oma muuttokuorma on tässä vuoden aikana kutistunut sellaiseksi, että muuton voi hoitaa yhdellä pikkuautokeikalla ja parilla farmariautokeikalla lastensänkyjen ollessa ainoat pysyvät huonekalumme. Nekään eivät tosin mahtuneet mukaan kesän evakkopaikkaan.
Leluista luopuminen on vain osa sitä luopumista, jonka lapsemme ovat joutuneet käymään läpi. He ovat luopuneet niistä rutiineista, joita alussa kuvasin. Niistä, joiden olemassaoloa ei huomaa ennen kuin ne puuttuvat. Heillä ei ole vakiopaikkoja ruokapöydässä; esikoisen koulureitti ei ole sama elokuussa, kuin se oli toukokuussa tai helmikuussa; kaksivuotiaalla ei ole omaa pottaa omalla paikalla lavuaarin alla; diabeetikolla ei ole vakiintunutta paikkaa, jossa pistämiset hoidetaan. Ei ole omaa vaatekaappia, jossa jokaisen vaatteet olisi omalla hyllyllään viikattuna tai leluhyllyä, josta suosikkilelu löytyisi heti aamulla herättyä. On vain kaupan kestokasseja toisen ihmisen huoneen nurkissa ja muutamia epämääräisiä leluja niihin pakattuna. Ja muovilaatikoita täynnä paperitavaraa, jonka tulee säilyä muutettaessa paikasta toiseen. Niin ja lasten ukilta saamat peltiset rasiat, joihin ukki oli kerännyt aarteita, kuten kiiltäviä koristekiviä ja vanhoja kolikoita. Omia sänkyjä ei ole, omista huoneista puhumattakaan.
Olen hiljattain huomaamattani lakannut puhumasta kotiin paluusta, koska sen onnistumisesta ei ole nyt mitään takeita. En voi sanoa KUN muutamme omaan kotiin... sen sijaan käytän ilmaisuja JOS koti saadaan kuntoon ja etenkin "sitten kun asutaan jossain omassa kodissa...".
On takuulla raskas kokemus lapsille, kun menettää tietyllä tapaa juurensa. Onhan heillä muistoja, mutta usein lapsilla on myös "ensimmäinen leluautoni", "lempileluni" tai "ikioma kylpypyyhkeeni".
Joustaminen ja muutokset ovat hyväksi tiettyyn pisteeseen asti. Meillä tuo piste on tullut vastaan ja ollaan siirrytty alueelle, jossa äitinä joudun tekemään kahta kovemmin töitä luodakseni lasten arkeen edes jotain pysyvyyttä. En todellakaan onnistu siinä joka päivä, en edes joka toinen. Haluan uskoa, että tämäkin sekava vaihe saadaan jotenkin hoidettua kunnialla ja arkeemme muodostuu sellaiset helpottavat - ei kahlitsevat - rutiinit, jotka auttavat elämän ennakoimista. Edes sen seuraavan hetken ennakoimista, ja kenties vähitellen jopa seuraavien päivien ennakoimista.
Ps. Kirjoitus on loppukesän aikana tuotettu, ja sen jälkeen on tehty isojakin ratkaisuja. Tätä en kuitenkaan halunnut jättää julkaisematta, sillä tässä on painavaa asiaa - vaikkakin vasta pintaraapaisu - siitä, minkälaiseen katastrofiin homeongelmien vuoksi voi ajautua.
