Kotikuume

Facebook mainosti uutisvirtani keskellä metallisia sisustusesineitä ja kodin tarvikkeita. Ensimmäinen ajatukseni oli: "nämä sopisivat meille, koska ne ovat ehkä tarvittaessa puhdistettavissa homemyrkyistä". Klikkasin itseni kaupan sivulle ja aloin selailla ale-tuotteita. Ihan huvikseni, koska en nyt tosissani ala väliaikaisasunnon sisustamiseen sijoittamaan kovin suuria euroja. Siinä kuvia selatessa iski yllättäen voimakas kotikuume.

Tajuntaani iski, että olemme olleet jo vuoden päivät ilman täysin kodilta tuntuvaa ikiomaa kotia. Meitä on siunattu läheisillä, joiden avulla ja tuella meillä on ollut koko tämän prosessin ajan katto pään päällä ja öisin tyyny pään alla. Emme ole olleet asunnottomia, ja siitä olen todella kiitollinen. Tästä syystä tuntuu liian rajulta sanoa, että olisimme olleet kodittomia, mutta sanan tavanomaisesta poikkeavassa merkityksessä olemme sitäkin olleet.

Kuluneen vuoden aikana olemme majailleet anoppilassa; asustaneet evakkoasunnossa; muuttaneet väliaikaisten kalusteiden kanssa omaan kotiin, jossa puolet asunnosta on ollut vielä pois käytöstä; ja lähteneet uudestaan väliaikaisasuntoon. Näistä kaikista tuo omassa kodissa vietetty aika oli kai lähimpänä tavallista elämää kotona, mutta kyllä se oli loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin tavallista. Nyt jälkeenpäin ajateltuna perheemme sairasteli noiden neljän kuukauden aikana vähän väliä. Mentiin taudista toiseen, ja samalla tarkkailin omia oireitani ja yritin torjua sitä tosiasiaa, että niveleni olivat jälleen kipeytymässä. Sitten tuli kevät ja pojan diabetesdiagnoosia seurannut hieman sumuisempi polku, joka lopulta johti tämänhetkiseen evakkoasuntoon. Niin että ei se omassa kodissa asuminen ihan vielä saanut aikaan tunnetta, että oltaisiin asetuttu kotiin.

Olen aiemminkin kertonut yrittäväni tehdä väliaikaisesta asunnosta kodin, jossa lapset saavat asettua olemaan rauhassa, ilman murheita seuraavasta siirrosta. Tunnen myös kliseen "koti on siellä, missä sydän on". Lause on aikoinaan koristanut yhden kotimme keittiön seinää. Siinä kodissa oli liikaa tavaraa ja muka liian vähän neliöitä, mutta se oli koti.

Tämä sisutustarvikkeiden selaamisesta alkunsa saanut kotikuume on erilaista kuin asuntokuume. Se ei perustu haluun hankkia kivoja tavaroita eikä siihen varsinaisesti liity sisustusvimmaa. Vaikka kyllä minä sisustamistakin kaipaan. En tavaroiden takia, vaan luodakseni oman näköisen, omalta tuntuvan toimintaympäristön ja visuaalisen ilmeen. Materian asema on tässä prosessissa muuttunut melko mitättömäksi.

Joku pohti kerran, voiko tuntea koti-ikävää, vaikka on jo kotona. Kotikuume on ikävää asuntoon, joka tuntuu lattiasta kattoon, seinästä seinään ja kaikkine näiden väliin jäävine romppeineen omalta kodilta.

Koti on paikka, jossa voit istuttaa pihalle tai parvekkeelle siemeniä multaan ja odottaa niiden kasvua. Kotona voit laittaa laatikkoon koriste-esineen ja päättää ottaa sen sieltä esiin taas seuraavana keväänä. Koti on sellainen asunto, jossa voidaan suunnitella juhannusta tai syksyllä vietettäviä lastenkutsuja. Kotiin voidaan kutsua vieraita ja jokaiselle vieraalle löytyy istumapaikka. Kotona saat asetella hyllylle rivin valokuvia ja pyyhkiä niistä pölyt tässä kuussa, ensi kuussa ja sitä seuraavana. Kotona on vaatekaappi, jossa on hyllyillä oikean kauden vaatteita. Kotona voit suunnitella maalaavasi ensi kesänä makuuhuoneen seinän.

Koti on kiintopiste ja turvapaikka. Kotona jokainen tietää, kuka on. Kotiin mahtuu leikkiä, naurua ja iloa, ja siellä on tilaa myös kiukulle ja itkulle. Kotona esineillä on tarina ja tavaroilla oma paikka.

Tällaista kotia ikävöin. Sitä on kotikuume. Haluaisin laittaa parvekkeelle yrttejä ja opetella pitämään ne hengissä. Haluaisin kokata terveellisesti omassa keittiössä, hakea mausteyrtit parvekkeelta ja kutsua ystävätkin syömään. Vuoden patjalla nukkumisen jälkeen kaipaisin kodikasta oikeaa sänkyä raikkaine lakanoineen. Haluaisin yhtyä lapsen intoon, kun hän kuukausia etukäteen alkaa suunnitella 5-vuotiskutsujaan. Innostunkin hänen kanssaan, mutta samalla ääni sisälläni muistuttaa; "katsotaan nyt missä sitten asumme". Liian monet asiat tuntuvat väliaikaisilta, ja "katsotaan" sekä "odotetaan" ovat saaneet liian suuren roolin arjessa.

Olen luonteeltani hyvin kärsivällinen, joten ihan pienestä en epätoivoon vaivu. Enkä epätoivoa tunne nytkään. Kotikuumetta vain. Kovaa kotikuumetta.

Ps. Tämä asuntoleikki on saamassa jälleen uuden käänteen, kun kuun vaihteessa muutamme anopin kotiin pariksi kuukaudeksi hänen ollessa itse matkoilla. Se on sitten viides asuinpaikka vuoden sisällä.

Pps. Pahoittelen, että teema ja kirjoitus oli jälleen synkänpuoleinen tai vähintäänkin haikea! Lupaan seuraavalla kerralla kirjoittaa jostain iloisesta; vaikka vaaleanpunaisten lasien kanssa. Tai jos en seuraavalla, niin sitä seuraavalla. Mielessä nimittäin sinkoilee jo lauseiksi hakeutuvia sanoja sisäilmasairaan ja lääkäreiden välisestä kohtaamisesta. Nuo sanat eivät ole vaaleanpunaisia - jollei sitten kiukku ole pinkkiä.

Remontteja ja selviytymiskeinoja

Kun viime syksynä aloin kirjoittaa blogia, aloitin kuvaamalla minkälaista myllerrystä homeiden tulo elämään on tuonut. Totesin tuolloin myös, että pystyin vihdoin jäsentelemään ajatuksiani tilanteesta. Koin, että myrskyssä oli tullut kohtalaisempi tuuli ja oli mahdollisuus katsella, mitä ympärillä olikaan tapahtunut.

Nyt myrskytuuli on valitettavasti hieman yltynyt ja huomaan sen vaikeuttavan kirjoittamaan ryhtymistä. Ei siksi, että ei olisi mitään sanottavaa, vaan siksi, että mielessä pyörii asioita vähän liikaakin. Tunnistan itsessäni piirteen - tai oikeammin tavan - että kun hoidettavia asioita on liian paljon, en meinaa pystyä tarttumaan yhteenkään niistä. Tästä seuraa se, että jatkuvasti on todella kiireinen olo. Mielessä painaa tuhat ja sata tekemätöntä asiaa ja tuhat uutta asiaa tekee tuloaan. Aivot uskovat täysin sen, että kyllä tässä nyt ollaan mielettömän kiireisiä. Ja tavallaan tämä on totta, mutta sitten kun huomaa tunteneensa itsensä kiireiseksi istuttuaan lamaantuneena "sohvalla" (selitän lainausmerkit myöhemmin) miettimässä mistä aloittaisi, tulee väistämättä mieleen pitäisikö jotain tehdä toisin.

sisäilmasairaan muuttokuorma


"Äiti vie tää aarrekivi väliaikaisasunnolle".

Näin pyysi neljävuotias, jonka puheessa väliaikaisasunto ja homeremontti ovat yhtä luontevia sanoja kuin leikkipuisto ja pyöräily. Asustamme siis parasta aikaa vuokrakaksiossa ja tein tämän ratkaisun siksi, että haluan olla varma oman asuntomme terveellisyydestä ennen kuin voin siellä hyvillä mielin asua. Otimme omasta kodista mukaan vaatteita, joitain astioita, muutaman lelun sekä peitot ja tyynyt. Näistä peitot ja tyynyt vaihdettiin uusiin heti kun pystyimme hankkimaan uudet tilalle. Etenkin petivaatteiden kohdalla on oltava huolellinen, ettei tule kantaneeksi oman asunnon sisäilmaärsykkeitä mukanaan evakkoasuntoon. Jos siis mielii päästä ärsytysoireista eroon. Huonekaluja meillä ei aluksi ollut lainkaan, vaan ainoastaan patjat lattialla. Nyt vuokra-asunnosta löytyy sängyt lapsille, mutta olohuone on yhtä isoa tyhjää tilaa. Tai sana "iso" on ehkä vähän liioittelua; puhutaanhan 51 neliön kaksiosta, jossa majailee kaksi aikuista ja kolme liikkuvaista lasta. "Sohvan" virkaa toimittaa yksi lastenpatja. Edellisessä väliaikaisasunnossa lapset katselivat välillä piirrettyjä kannettavalta tietokoneelta, kun asunnossa ei ollut televisiota. Nyt kannettava tietokoneeni meni rikki ("sopivaan" aikaan - tiedän), joten lastenohjelmia katsellaan kännykän näytöltä, jos ylipäätään katsellaan. Olen mielessäni naureskellut seuratessani kolmea lasta katselemassa piirrettyä älypuhelimen näytöltä - hieman on ruutu pienentynyt oman kodin 46 tuuman näytöstä.


Aamupalalla uudessa väliaikaisasunnossa

Väliaikaiskodin askeettisuus ja vähäiset aktiviteettimahdollisuudet eivät kuitenkaan ole ongelma, joka merkittävästi vaivaisi mieltä. Isompi huoli on esimerkiksi omasta ja lasten terveydestä sekä toipumisen edistämisestä. Ja siitä, mitä on tehtävissä oman kotimme sisäilman parantamiseksi ja voinko edelleen rehellisesti sanoa lapsille, että koti saadaan kuntoon ja muutamme sinne pian takaisin. Haluan kovasti uskoa näin, mutta kuten olen aikaisemmin sanonut, kaiken on onnistuttava nyt, tai sitten on annettava olla.

muuttovalmisteluja

Minulla on ollut jo nuoresta pitäen sellainen tapa, että kun edessä on jotain jännittävää tai epämiellyttävää, yritän katsoa sen tilanteen yli johonkin miellyttävään hetkeen. Jos nyt vaikka nuorempana oli hammaslääkäriaika maanantaina, niin tietoisesti vein ajatuksiani keskiviikolle sovittuun leffailtaan. Mukavaa keskiviikkoa miettiessä se ikävä maanantai ensinnäkin sai vähemmän tilaa ajatuksissa ja toiseksi siitä tuli asia, jonka nyt vaan pitäisi tapahtua, jotta voidaan päästä siihen mukavaan asiaan.



vuosi sitten pakattua
irtaimistoa
odottamassa kohtaloaan

Eli jos nyt vaikka huhtikuussa ollaan home-evakossa, niin voisin tietoisesti yrittää viedä ajatuksiani toukokuulle sovittuun...tai no kesäkuussa olevaan...heinäkuun... Myönnetään; tämän ajattelutavan toteuttaminen on hiljattain ollut vähän haasteellisempaa. Ei mahdotonta, mutta vaativampaa. Eikä vähiten siksi, että kaikki tuntuu pyörivän tämän sisäilmaongelman ja sen aiheuttamien lieveilmiöiden ympärillä. Kun ihminen joutuu homepyöritykseen, ulottuvat vaikutukset kaikkiin elämän osa-alueisiin taloudesta sosiaalisiin suhteisiin ja terveydestä harrastuksiin. Vaikutukset voivat olla niin laajat, että aiheesta on syytä tehdä oma kirjoituksensa.

Osittain edellä kuvaamani ajattelutavan kanssa käsi kädessä kulkee myös toinen minulle luontainen selviytymiskeino; asioiden lokerointi. Olen opetellut käsittelemään aktiivisesti vain tiettyä määrää asioita, ja ensisijaisesti joka hetki vain sellaista asiaa, jolle on jotain tehtävissä. Ne sata muuta asiaa olen mielessäni sullonut niin tiiviiseen lokeroon, että niillä ei ole mitään asiaa tulla häiritsemään meneillään olevasta tehtävästä suoriutumista. Joskus onnistuu, joskus ei. Mistä tulikin mieleeni, että tällainen on ollut elämänfilosofiani kirjaimellisesti pottaikäisestä asti; potalla istui tomera kaksivuotias, joka pissan tuloa odotellessaan totesi huolettomasti "Jos tulee ni tulee, jos ei ni ei".

Lähiaikoina nämä kuvailemani tavat ovat vähän jääneet syrjään. Peruselämänfilosofiani ei ole muuttunut ja tälläkin hetkellä yritän muistaa hymyillä aina kun vain hymy jostain irtoaa. Ulospäin ei ehkä ihan heti huomaa, minkälainen myllerrys arkeamme ja ajatusmaailmaani hymyn takana koettelee. Vaakakupeissa on painavia osasia. Nyt tavoittelen kuitenkin jonkinlaista ryhtiliikettä vähentääkseni postauksen alussa mainitsemaani kiireen tuntua ja stressiä. Yritän nyt ainakin ottaa nämä tutut selviytymiskeinot käyttöön ja suunnata katseen edessä oleviin positiivisiin hetkiin. Sehän tarkoittaa vain sitä, että täytyy alkaa suunnitella mukavaa ohjelmaa keväälle ja kesälle! Grillikausi avattiin siskon ja lasten kanssa jo huhtikuun alussa. Ja kesäpiknikien suunnittelukin on jo puheen tasolla aloitettu.

grillikauden avaus

Oman toipumiseni tueksi minun on ihan pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja aloittaa ruokavalioremontti. Kun talvella kirjoitin sokerittomasta ruokavaliostani, oli seuraava aiheeni irtokarkit ja sokerilakon rikkominen. Sen vuoksi tuntuu nyt vähän riskialttiilta kirjoittaa mitään ruokavalioremonttiin liittyvää. Mutta silläkin riskillä, että päädyn tämän kirjoituksen jälkeen perustamaan oman kotivehnämyllyn tai avaamaan sokerileipomon, sanon nyt, että aion kokeilla vehnätöntä (ehkä laajemminkin viljatonta) ruokavaliota. Myös sokeri saa palata tarkemman suurennuslasin alle. Kortisonin syöminen, univelka, stressi, aterioiden korvaaminen suklaalevyllä... nämä kaikki tuntuvat olossa ja näkyvät turvonneena olemuksena. Painonpudotus ei ole ensisijainen tavoitteeni, vaikka ei muutama miinuskilokaan haittaisi. Katsotaan palaanko tänne häntä koipien välissä kertomaan kokeilun epäonnistumisesta vai joko voisin kertoa myös oikeiden ruokavalintojen kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta olotilaan. Olen senkin kokenut, ja näillä nivelturvotuksilla luulisi löytyvän motivaatiota tähdätä tuohon kokemukseen uudestaan! Ja jos menee metsään, niin ainahan voin vaihtaa puheenaihetta ja keskittyä vain homeeseen tai vaikkapa diabetekseen ;)

Kevätperinteitä

Äidin vaisto. Se kertoo aika paljon, ja sitä kannattaa kuunnella. Olen huomannut usein kokevani hyvin voimakkaasti asioita, joita ei ehkä pysty toisille järjellä selittämään. Silloin tekee vain mieli sanoa, että "älä kysy, tiedän mitä olen tekemässä". Paitsi että en tosiaankaan aina tiedä. Siksi en edes yritä selittää kaikkia kokemiani asioita auki, vaan yritän luottaa intuitiooni ja edetä hetken kerrallaan. Olisinpa vain vielä rohkeampi tekemään vaistoni mukaan myös ratkaisuja.

Ja mihin tämä vaistoihin luottaminen nyt liittyy ja olenko tehnyt ratkaisuja sen mukaan? Itse asiassa olen. Olen nimittäin tehnyt sopimuksen vuokra-asunnosta, luottaen ensisijaisesti nimenomaan omaan vaistooni.

Viime marraskuussa palasimme lähes puolen vuoden evakkoasumisen jälkeen omaan kotiimme, joka oli noiden kuukausien aikana kokenut niin pieniä kuin suuriakin korjauksia. Tiesin koko ajan, että todennäköisyys homeremontin onnistumiselle on aika lailla 50-50. Kotiin palatessa mieli oli luottavainen. Ennen paluuta pidin asunnossa läpivetoa yli viikon ja ilmanpuhdistinkin sai laulaa yhtä pitkään. Kun sitten muutimme kotiin, tuntui siltä, että kotona pystyi hengittämään hyvin ja makuuhuone, jossa koko perheemme väliaikaisesti nukkuu, tuntui mukavan raikkaalta. En saanut keuhko-oireita, joita saan huonoissa paikoissa liikkuessani.

Joulukuussa alkoi tulla alitajunnasta pieniä epäilyksiä, onko kaikki sittenkään hyvin. Epäilys on hankalasti selitettävissä, mutta se perustui esimerkiksi nivelteni jäykkyyden lievään lisääntymiseen, nivelten turvotukseen sekä tiettyyn olotilaan, joka syntyi, kun istuin olohuoneen lattialla pukemassa nuorinta lasta. Se olotila on jonkinlainen huimauksen ja ärtymyksen yhdistelmä. Vuoden vaihteessa päätimme tehdä irtioton arjesta, ja lähteä koko perheellä risteilylle. Laivalla avasin reppuni, otin esiin yöpaitani ja vaistomaisesti haistoin sitä. Haistoin jotain, joka samaan aikaan säikäytti ja sai miettimään selityksiä. Mitä muita syitä voisi olla tämän paitani hennolle homeenhajulle, kuin se että kotonamme on edelleen hometta? En halunnut pilata risteilyämme murehtimalla asiaa, ja uskoin olevan ihan mahdollista, että haju on tarttunut vaatekaapin lastulevymateriaalista. Tai no, uskoin ja uskoin.

Tuosta joulukuusta alkaen omat niveloireeni ovat kuitenkin lisääntyneet entisestään. Kädet, jotka evakkoasumisen aikana alkoivat jo toimia hyvinkin normaalisti, ovat taas jäykät ja sormet ovat turvoksissa. Evakkoasumisen aikana isot niveleni olivat kunnossa ja jaksoin juosta lasten kanssa tai lenkillä käydessä. Nyt polvet menevät jumiin heti, jos istun vähänkin pidemmän aikaa paikallaan, ja lattialta nouseminen on hitaampaa. Kaikki tämä alkoi tulla esiin reilun kuukauden kotona asumisen jälkeen. Tässä vaiheessa pystyin kuitenkin ajattelemaan, että tarkkailen oireita ja seuraan tilannetta. Kamelin selkä katkesi sinä päivänä, kun keskimmäisellä lapsella todettiin diabetes. Sinä päivänä oma koti ahdisti, pelotti ja suututti. Kukaan ei voinut sanoa, että poikani olisi sairastunut kotimme vuoksi, mutta sairaan lapsen katsominen sai äidin vaiston minussa huutamaan, että kotoa pitää päästä nyt pois. Tuolloin tajusin kaikkien lastemme sairastelleen tavallista enemmän. Nuorimmainenhan oli yskinyt kuivaa yskää käytännössä katsoen siitä asti, kun olimme kotiin palanneet. Esikoisen flunssat alkoivat venyä, vaikka hän on aikaisemmin ollut nopeasti toipuva. Joskus esikoistyttömme saattoi myös valitella jotain sorminiveltään, mutta oli vaikea sanoa, oliko se minulta matkittua. Ylipäätään lapset olivat alkaneet olla koko ajan vähän nuhaisia ja puolikuntoisia.

Jätettyäni diabeetikkopojan isänsä kanssa sairaalan lastenosastolle ajoin itse autolla äitini kotiin, missä kaksi muuta lasta olivat olleet hoidossa. Jäimme sinne yöksi, koska äidinvaistoni sanoi, että en halua myrkyttää lapsia kotona, jos sisäilmassa on jotain terveydelle haitallista. Yövyimme äitini luona useamman yön, ja huomasin yhtenä iltana lattialla istuessani, että polveni toimivat kevyemmin. Tämä vahvisti epäilyä siitä, että oireideni alku ja juuri on kotona.

Olen huomannut, että omaan jaksamiseeni vaikuttaa merkittävästi valon määrä. Olenkin kiitollinen siitä, että nyt kun kotimme kunto ja sen sisäilman (epä)puhtaus on jälleen täysin auki revittynä  (toistaiseksi vain vertauskuvallisesti), niin ollaan samalla menossa kesää kohti. Keväthän on jo saapunut, ja siitä kertovat paitsi katupöly ja siitepöly, myös tiettyjen perinteiden astuminen meidän arkeen. Kevääseen ja kesään kuuluvia perinteitä ovat lounaan syöminen ulkoilun lomassa, nepalilaisen noutoruoan hakeminen, jäätelöautolla käyminen, evakkoasuntoon muuttaminen...Eikun hetkinen. En kyllä tuosta viimeisimmästä ollut perinnettä suunnitellut. Sellaiselta se kuitenkin tuntuu, sillä ihan kuten viime keväänä, nyt on tullut taas aika muuttaa pieneen vuokrakaksioon siihen asti, että oman kotimme terveellisyys on selvitetty ja tarpeelliset korjaukset tehty. Koen, että meillä ei ole varaa hutilyönteihin tämän asian kanssa. Jokainen uusi altistus voi tuoda oireet esiin astetta herkemmin kuin aikaisemmin, ja samalla astetta voimakkaampana. Lasten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että tällä homealtistuspohjalla he voivat reagoida herkemmin myös tuleviin altistuksiin, kuten koulun sisäilman epäpuhtauksiin.

Vuokra-asunto odottaa meitä valmiina. Olen käynyt siskoni ja ystäväni avustuksella pesemällä lattioita ja kaappeja. Yöpymistä varten välttämättömimmät hankinnat on tehty, eli kaikille on patjat lattialle. Lasten makuuhuoneen ikkunassa on pimennysverho ehkäisemässä herätystä ennen kukonlaulua. Meidän aikuisten patjoista saa taitettuna istumapaikat päiväksi "sohvan" virkaa toimittamaan. Patjat ja verho ovat olleet nyt viikon ajan tuulettumassa asunnossa, koska ilman kunnon tuuletusta niistä olisi tullut liikaa käryä, enkä olisi voinut monikemikaaliherkkyyteni vuoksi olla samassa asunnossa. Eikä olisi lapsetkaan. Mutta tänään asunnolle tekemäni haistelukäynti osoitti, että kaikki alkaa olla valmista. Aurinkokin sinne paistoi mukavasti ikkunoista. Pian voidaan siis pakata muuttokuorma; yöpyvut, hammasharjat, insuliinit, kortisonit, kännykän laturit ja muutamat vaatteet ja suunnata kohti "kesäasuntoa" - no joo, ei edes tuo termi saa tätä tilannetta tuntumaan riemastuttavalta, kunhan kokeilin. Mutta kuten sanoin, lisääntyvä valon määrä auttaa jaksamaan. Ja lapset kyllä ovat evakkoasuntoon muutosta jokseenkin innoissaan, sillä myös heille se taitaa todella tuntua kesäperinteeltä.

Ja sitä paitsi: tänään mennään käymään jäätelöautolla!

Meidän koti

Meidän koti on kerrostaloasunto suuressa kolkossa betonilaatikossa, ihanassa puistomaisessa lähiössä. Meidän kodin olohuoneessa on omin pienin kätösin asentamani tumma laminaattilattia ja yhdellä seinällä lautakuvioinen tapetti. Se on ensimmäinen koskaan tapetoimani seinä. Omin käsin olen maalannut meidän kodin valkoisia seiniä ja makuuhuoneen tehosteseiniä tarkkaan harkituilla väreillä. Elämäni toinen koskaan tapetoimani seinä on meidän kodin vessassa. Olen pujotellut tapetin ahtaaseen rakoon pöntön taakse seisten raskausmahani kanssa pöntön kannella. Meidän kodin keittiön olen suunnitellut yön pikkutunteina saaden siitä lopulta juuri meidän perheelle toimivan. Entisestään kasvaneen raskausmahan kanssa olen saumannut keittiön mutkittelevia seinälaattojen saumoja ja seissyt keittiön työtasolla asentamassa liesituuletinta. Työtä piti tehdä aika hiljaa, että lapset eivät heräisi yöuniltaan. Meidän keittiössä on paljon säilytystilaa ja saareke, jonka ääressä voi kokkailla samalla, kun seurustelee vieraiden kanssa tai katselee lasten leikkiä leikkihuoneessa. Meidän kotona kaikki lapset nukkuvat yhdessä huoneessa, jota kutsutaan nukkumahuoneeksi ja leikkivät toisessa huoneessa, jota kutsutaan leikkihuoneeksi. Leikkivät he kyllä kaikkialla muuallakin, koska meidän kotona saa leikkiä.

Haluan, että kaikille tavaroille on olemassa oma paikkansa, ja siksi meidän kodista löytyy paljon kaappeja. Kaapit ostettiin tätä kotia varten. Lähes kaikki muutkin huonekalut on ostettu tätä kotia varten. Olen suunnitellut kaiken vaatekaappien vetokoreja ja siivouskaapin sijoittelua myötä siten, että kaikki toimisi hyvin juuri meidän perheelle. Halusin nähdä vaivaa suunnittelussa, sillä oltiinhan tekemässä ensimmäistä kertaa omasta asunnosta ihan oman näköistä kotia.

Tämä asunto, josta kerron, on ollut meidän koti nyt noin kolme vuotta. Siitä ajasta tähän mennessä olemme asunee kodissamme noin kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Muun ajan olemme kahdessa erässä viettäneet homeremonttia pakoillen.

Asunnon oston jälkeen teimme pintaremonttia, joka homelöytöjen vuoksi laajeni vähän suurempiin mittakaavoihin. Parin kuukauden evakkoasumisen jälkeen pääsimme muuttamaan ensimmäiseen omaan asuntoomme, joskin viimeistelyn osalta hieman keskeneräiseen sellaiseen. Seuraavien kuukausien aikana viimeistelimme remonttia ja eräänä talvisena kotipäivänä pääsin lasten kanssa viimeistelemään myös sisustuspuolen. Visuaalisen ihmisen silmissä tuntui hyvältä, kun suunnitelmat saivat näkyvän muodon. Järjestelmällisyyttä rakastava mieli nautti siitä, että kaikella oli tarkkaan suunniteltu paikkansa ja tehtävänsä.

lapset leikkivät tyhjennetyssä huoneessa remonttia hetkeä ennen evakkoon lähtöä

Kahden vuoden asumisen jälkeen kävi ilmi, että alkuperäinen homeremontti ei ollut riittävä ja olimme tietämättämme pitäneet meidän kodissa hyvin epätoivottua alivuokralaista. Myrkyllisten homeiden coctail puhkaisi minulla oireilun, josta olen kertonutkin, ja ajoi uudestaan pois kotoa remontin alta.

Se koti, meidän koti, jota kirjoituksen alussa kuvasin, muuttui remontin aikana työmaaksi. Suojamuoveja, tiivistyksiä, työkaluja, vieraita miehiä repimässä pois sitä omin käsin asentamaani laminaattia ja purkamassa vessan omin käsin tapetoimaani seinää. Puolen vuoden evakkoelon jälkeen seisoin viime syksynä tyhjässä, korjatussa asunnossa haistelemassa ilmaa ja katselemassa sitä yön tunteina vaivalla suunnittelemaani keittiötä. Kaikki näytti niin autiolta. Hiljaa toivoin, että tämä voisi jatkossakin olla minun keittiöni. Että remontti olisi riittävä, loppusiivous olisi perusteellinen ja minä pärjäisin asunnossa niin hyvin, että oireet pysyisivät poissa. Että tämä nyt edelleen voisi olla meidän koti, jonain päivänä jopa lähes samanlainen kuin ennenkin.

Homemyrkkyjen seurauksena melkoinen määrä tavaroita päätyi koristamaan meidän asunnon sijaan kaatopaikkaa. Sitten kun uusia huonekaluja pystytään hankkimaan, täytyy niiden materiaalit harkita tarkkaan, koska olen herkistynyt lisäbonuksena myös monille kalusteissa käytettäville materiaaleille ja suoja-aineille. Etenkin lastulevyn haistan sen verran voimakkaana, että sitä voi olla kalusteissa hyvin rajallinen määrä. Lisäksi asunnossa täytyy edelleen tehdä hienosäätöä sisäilman puhdistamiseksi. Yksi osa tuota hienosäätöä on näillä näkymin sen omin käsin tapetoimani seinän pinnan uusiminen. En voi luottaa siihen, etteikö hometoksiineja tai haitallisia bakteereja olisi imeytynyt huokoiseen tapettiin. Siitä tulee sitten ensimmäinen koskaan irti repimäni tapetti.



ensimmäiset päivät remontin
jälkeen, kun väliaikaisiakaan
kalusteita ei oltu koottu

Mielessä pyörii jo ajatuksia lasten leikkihuoneen tulevasta ulkoasusta. Se, että uskallan vähän tehdä suunnitelmia, on ihan positiivinen asia. Pitkään tuntui nimittäin siltä, että ei uusia hankintoja uskalla suunnitella, kun ei koskaan tiedä jos tuleekin uusi katastrofi ja kaikki menee taas kaatopaikalle. Toki tämä näkyy tekemissäni suunnitelmissa, koska mietin materiaaleja myös sen mukaan, mitkä ovat tarpeen tullen hyvin puhdistettavissa. Kaiken kaikkiaan kaipaan sitä, että saisin taas laittaa kotia kuntoon, eikä kaikki olisi niin keskeneräistä ja väliaikaista. Toisaalta nyt, kun kaikkea ei voi ihan heti hankkia, saan rauhassa miettiä niitä sopivia kalusteita. Ja ehkä ihan varovasti joku päivä yö suon ajatuksen jopa tuleville sisustusväreille.

Ps. Kemikaalitutka heitti bloggaajille Lastenhuoneen detox -haasteen, ja sivuilta voi jokainen poimia vinkkejä terveellisempään lastenhuoneeseen. Meidän lastenhuone koki siinä mielessä aika hc-detoxin, että se oli viime kesänä yksi saanerauksen alla olleista kohteista. Mitä kaikkea sieltä sitten lähti, ja mitä olen suunnitellut sinne tilalle - siitä kirjoitan ihan lähiaikoina.