Homekriisi lasten näkökulmasta

Olen pitkään halunnut kirjoittaa jotain tästä kuluneesta vuodesta lasten näkökulmasta; sanoittaa sitä, mitä homehelvetti on tarkoittanut perheemme pienille. Lapsethan ovat joutuneet luopumaan lähes kaikesta.

Lapsille on tunnetusti tärkeää, että arkea rytmittävät rutiinit, joiden avulla he pystyvät sopivasti ennakoimaan päivän kulkua. Rutiineihin kuuluu toistuvien tapojen lisäksi suurinpiirtein pysyvä ympäristö. Tutussa ympäristössä muodostuu huomaamatta vakiintuneita tapoja: missä kukin istuu ruokapöydässä; kuka istuu sohvan vasemmassa reunassa; mitä tehdään Pikku Kakkosen jälkeen; millä lusikalla syödään puuroa; missä vaiheessa iltatoimia valot sammutetaan; miten kädet pestään ulkoilun jälkeen; missä kohtaa asuntoa istutaan mittaamaan verensokeri ja pistämään insuliini...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Pieniä asioita, joihin ei kiinnitä edes huomiota, kun ne toimivat.

Lomamatkalla hotellihuoneessa tutut kaavat rikkontuvat, eikä se haittaa. Siihen on hyvä tottua, että muutoksiakin voi tulla. Tavarat löytyvät matkalaukuista - jos löytyvät, ja ruokarytmi muodostuu loma-aikataulun mukaan. Rentoa ja mukavaa. Jossain vaiheessa matkaa äidit ja isät alkavat odottaa paluuta tuttuun arkeen, kun vaatteet on matkalaukuista myllätty ympäri muutamaan kertaan ja lapsetkin ehkä odottavat pääsevänsä käsiksi kotona odottaviin uusiin legoihin. Kotiin palattua todetaan rentoutuneena "muualla hyvä, kotona paras". Ja arki jatkuu.

Puhun jokaisen lapseni puolesta kun sanon, että edellä kuvaamieni tuttujen rutiinien rikkoutuminen vuodeksi on liikaa. Etenkin kun siihen sisältyy suunnittelemattomuus, ennakoimattomuus ja epävarmuus. Vuoden ulkomaankomennus olisi sekin jonkinlainen stressitekijä, mutta pääasiassa positiivinen sellainen, koska poissa ollessa voisi pitää mielessä tiettyä mielikuvaa kodista ja siitä tutusta ympäristöstä, johon aiotaan palata. Mutta se, miltä en ole pystynyt suojelemaan lapsiani, tekee minut surulliseksi.

Vuoden aikana lapseni ovat joutuneet luopumaan kaikista tutuista leluistaan unileluja ja lempisatukirjoja myöten. Osa leluista on toki vielä tallessa laatikoihin pakattuna, mutta meiltä ennen remonttia löytyneiden homelajien ja omien sekä lastenkin oireilun perusteella on oletettavaa, että suurin osa niistä tulee vielä päätymään muiden lelujen joukkoon kaatopaikalle. Ja jos totta puhutaan, niin lapset ovat joutuneet tekemään tuon tutuista leluista ja tavaroista irtautumisen vuoden sisällä kahdesti, kun oireilu teki comebackin talvella ja lähdimme evakkoon toistamiseen - asuntoon jäivät juuri jouluksi ostetut, huolella valitut uudet lelut.

Esikoinen aloitti koulu-uransa evakkokaksiosta käsin. Keskimmäinen, rutiineja rakastava neljävuotias on viiden kuukauden aikana totutellut diabeteksen hoitoon kolmessa eri asunnossa. Kaksivuotias kuopus on asunut puolet elämästään vaihtelevissa väliaikaisasunnoissa. Elämäntapamme ja -rytmimme on kyllä ollut sellainen, että lapset ovat tottuneet joustamaan, eivätkä hätkähdä arkirutiinien väliaikaisista muutoksista. Tässä vaiheessa homepainajaistamme voin kuitenkin tunnustaa, että rutiinit ovat rikkoutuneet liian pitkäksi aikaa ollakseen vaikuttamatta lapsiin ja itseenikin. Tämä viimeisin muutto jollain tapaa katkaisi kamelin selän. Ehkä se sai tajuamaan, että tässä suossa tullaan vielä tovi tarpomaan. Ja olihan sekin aika herättelevä kokemus todeta, että oma muuttokuorma on tässä vuoden aikana kutistunut sellaiseksi, että muuton voi hoitaa yhdellä pikkuautokeikalla ja parilla farmariautokeikalla lastensänkyjen ollessa ainoat pysyvät huonekalumme. Nekään eivät tosin mahtuneet mukaan kesän evakkopaikkaan.

Leluista luopuminen on vain osa sitä luopumista, jonka lapsemme ovat joutuneet käymään läpi. He ovat luopuneet niistä rutiineista, joita alussa kuvasin. Niistä, joiden olemassaoloa ei huomaa ennen kuin ne puuttuvat. Heillä ei ole vakiopaikkoja ruokapöydässä; esikoisen koulureitti ei ole sama elokuussa, kuin se oli toukokuussa tai helmikuussa; kaksivuotiaalla ei ole omaa pottaa omalla paikalla lavuaarin alla; diabeetikolla ei ole vakiintunutta paikkaa, jossa pistämiset hoidetaan. Ei ole omaa vaatekaappia, jossa jokaisen vaatteet olisi omalla hyllyllään viikattuna tai leluhyllyä, josta suosikkilelu löytyisi heti aamulla herättyä. On vain kaupan kestokasseja toisen ihmisen huoneen nurkissa ja muutamia epämääräisiä leluja niihin pakattuna. Ja muovilaatikoita täynnä paperitavaraa, jonka tulee säilyä muutettaessa paikasta toiseen. Niin ja lasten ukilta saamat peltiset rasiat, joihin ukki oli kerännyt aarteita, kuten kiiltäviä koristekiviä ja vanhoja kolikoita. Omia sänkyjä ei ole, omista huoneista puhumattakaan.

Olen hiljattain huomaamattani lakannut puhumasta kotiin paluusta, koska sen onnistumisesta ei ole nyt mitään takeita. En voi sanoa KUN muutamme omaan kotiin... sen sijaan käytän ilmaisuja JOS koti saadaan kuntoon ja etenkin "sitten kun asutaan jossain omassa kodissa...".

On takuulla raskas kokemus lapsille, kun menettää tietyllä tapaa juurensa. Onhan heillä muistoja, mutta usein lapsilla on myös "ensimmäinen leluautoni", "lempileluni" tai "ikioma kylpypyyhkeeni".

Joustaminen ja muutokset ovat hyväksi tiettyyn pisteeseen asti. Meillä tuo piste on tullut vastaan ja ollaan siirrytty alueelle, jossa äitinä joudun tekemään kahta kovemmin töitä luodakseni lasten arkeen edes jotain pysyvyyttä. En todellakaan onnistu siinä joka päivä, en edes joka toinen. Haluan uskoa, että tämäkin sekava vaihe saadaan jotenkin hoidettua kunnialla ja arkeemme muodostuu sellaiset helpottavat - ei kahlitsevat - rutiinit, jotka auttavat elämän ennakoimista. Edes sen seuraavan hetken ennakoimista, ja kenties vähitellen jopa seuraavien päivien ennakoimista.

Ps. Kirjoitus on loppukesän aikana tuotettu, ja sen jälkeen on tehty isojakin ratkaisuja. Tätä en kuitenkaan halunnut jättää julkaisematta, sillä tässä on painavaa asiaa - vaikkakin vasta pintaraapaisu - siitä, minkälaiseen katastrofiin homeongelmien vuoksi voi ajautua.

Kotikuume

Facebook mainosti uutisvirtani keskellä metallisia sisustusesineitä ja kodin tarvikkeita. Ensimmäinen ajatukseni oli: "nämä sopisivat meille, koska ne ovat ehkä tarvittaessa puhdistettavissa homemyrkyistä". Klikkasin itseni kaupan sivulle ja aloin selailla ale-tuotteita. Ihan huvikseni, koska en nyt tosissani ala väliaikaisasunnon sisustamiseen sijoittamaan kovin suuria euroja. Siinä kuvia selatessa iski yllättäen voimakas kotikuume.

Tajuntaani iski, että olemme olleet jo vuoden päivät ilman täysin kodilta tuntuvaa ikiomaa kotia. Meitä on siunattu läheisillä, joiden avulla ja tuella meillä on ollut koko tämän prosessin ajan katto pään päällä ja öisin tyyny pään alla. Emme ole olleet asunnottomia, ja siitä olen todella kiitollinen. Tästä syystä tuntuu liian rajulta sanoa, että olisimme olleet kodittomia, mutta sanan tavanomaisesta poikkeavassa merkityksessä olemme sitäkin olleet.

Kuluneen vuoden aikana olemme majailleet anoppilassa; asustaneet evakkoasunnossa; muuttaneet väliaikaisten kalusteiden kanssa omaan kotiin, jossa puolet asunnosta on ollut vielä pois käytöstä; ja lähteneet uudestaan väliaikaisasuntoon. Näistä kaikista tuo omassa kodissa vietetty aika oli kai lähimpänä tavallista elämää kotona, mutta kyllä se oli loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin tavallista. Nyt jälkeenpäin ajateltuna perheemme sairasteli noiden neljän kuukauden aikana vähän väliä. Mentiin taudista toiseen, ja samalla tarkkailin omia oireitani ja yritin torjua sitä tosiasiaa, että niveleni olivat jälleen kipeytymässä. Sitten tuli kevät ja pojan diabetesdiagnoosia seurannut hieman sumuisempi polku, joka lopulta johti tämänhetkiseen evakkoasuntoon. Niin että ei se omassa kodissa asuminen ihan vielä saanut aikaan tunnetta, että oltaisiin asetuttu kotiin.

Olen aiemminkin kertonut yrittäväni tehdä väliaikaisesta asunnosta kodin, jossa lapset saavat asettua olemaan rauhassa, ilman murheita seuraavasta siirrosta. Tunnen myös kliseen "koti on siellä, missä sydän on". Lause on aikoinaan koristanut yhden kotimme keittiön seinää. Siinä kodissa oli liikaa tavaraa ja muka liian vähän neliöitä, mutta se oli koti.

Tämä sisutustarvikkeiden selaamisesta alkunsa saanut kotikuume on erilaista kuin asuntokuume. Se ei perustu haluun hankkia kivoja tavaroita eikä siihen varsinaisesti liity sisustusvimmaa. Vaikka kyllä minä sisustamistakin kaipaan. En tavaroiden takia, vaan luodakseni oman näköisen, omalta tuntuvan toimintaympäristön ja visuaalisen ilmeen. Materian asema on tässä prosessissa muuttunut melko mitättömäksi.

Joku pohti kerran, voiko tuntea koti-ikävää, vaikka on jo kotona. Kotikuume on ikävää asuntoon, joka tuntuu lattiasta kattoon, seinästä seinään ja kaikkine näiden väliin jäävine romppeineen omalta kodilta.

Koti on paikka, jossa voit istuttaa pihalle tai parvekkeelle siemeniä multaan ja odottaa niiden kasvua. Kotona voit laittaa laatikkoon koriste-esineen ja päättää ottaa sen sieltä esiin taas seuraavana keväänä. Koti on sellainen asunto, jossa voidaan suunnitella juhannusta tai syksyllä vietettäviä lastenkutsuja. Kotiin voidaan kutsua vieraita ja jokaiselle vieraalle löytyy istumapaikka. Kotona saat asetella hyllylle rivin valokuvia ja pyyhkiä niistä pölyt tässä kuussa, ensi kuussa ja sitä seuraavana. Kotona on vaatekaappi, jossa on hyllyillä oikean kauden vaatteita. Kotona voit suunnitella maalaavasi ensi kesänä makuuhuoneen seinän.

Koti on kiintopiste ja turvapaikka. Kotona jokainen tietää, kuka on. Kotiin mahtuu leikkiä, naurua ja iloa, ja siellä on tilaa myös kiukulle ja itkulle. Kotona esineillä on tarina ja tavaroilla oma paikka.

Tällaista kotia ikävöin. Sitä on kotikuume. Haluaisin laittaa parvekkeelle yrttejä ja opetella pitämään ne hengissä. Haluaisin kokata terveellisesti omassa keittiössä, hakea mausteyrtit parvekkeelta ja kutsua ystävätkin syömään. Vuoden patjalla nukkumisen jälkeen kaipaisin kodikasta oikeaa sänkyä raikkaine lakanoineen. Haluaisin yhtyä lapsen intoon, kun hän kuukausia etukäteen alkaa suunnitella 5-vuotiskutsujaan. Innostunkin hänen kanssaan, mutta samalla ääni sisälläni muistuttaa; "katsotaan nyt missä sitten asumme". Liian monet asiat tuntuvat väliaikaisilta, ja "katsotaan" sekä "odotetaan" ovat saaneet liian suuren roolin arjessa.

Olen luonteeltani hyvin kärsivällinen, joten ihan pienestä en epätoivoon vaivu. Enkä epätoivoa tunne nytkään. Kotikuumetta vain. Kovaa kotikuumetta.

Ps. Tämä asuntoleikki on saamassa jälleen uuden käänteen, kun kuun vaihteessa muutamme anopin kotiin pariksi kuukaudeksi hänen ollessa itse matkoilla. Se on sitten viides asuinpaikka vuoden sisällä.

Pps. Pahoittelen, että teema ja kirjoitus oli jälleen synkänpuoleinen tai vähintäänkin haikea! Lupaan seuraavalla kerralla kirjoittaa jostain iloisesta; vaikka vaaleanpunaisten lasien kanssa. Tai jos en seuraavalla, niin sitä seuraavalla. Mielessä nimittäin sinkoilee jo lauseiksi hakeutuvia sanoja sisäilmasairaan ja lääkäreiden välisestä kohtaamisesta. Nuo sanat eivät ole vaaleanpunaisia - jollei sitten kiukku ole pinkkiä.