Uusi vuosi, vanhat kujeet

Siitä alkaa olla vuosi, kun aloin kiinnittää huomiota keuhkoputkien pahenevaan kutinaan ja sormien nivelsärkyihin. Heikoimmillaan kuntoni oli sellainen, että jos yritin puhua puhelimessa samalla kun kävelin, saattoi luurin toisessa päässä oleva luulla tavoittaneensa minut kesken maratonin loppukirin. Käsistäni heikkeni lihasvoimat, joten tuolloin kuusivuotias tyttäreni auttoi minua avaamaan pilttipurkkeja. Olin jonkin aikaa ihmetellyt, miksi matkakorttini ei toimi kunnolla busseissa, vaikka painan nappia todella kovaa. Vasta viiveellä minulle valkeni, että niin voimakkaasti kuin omasta mielestäni nappia painoinkin, oli tuo painallus loppujen lopuksi hyvin heikko. Oikeastaan havahduin tähän käsivoimien heikkenemiseen eräällä labrakäynnillä. Yritin odotustilassa avata kaupasta ostamaani vesipulloa, eikä se meinannut millään onnistua. Vieressä istunut nainen tarjoutui auttamaan ja otin avun mielelläni vastaan. Pullon avattuaan hän totesi korkin olleen kiinni todella kevyesti. Ja silloin tajusin. Käsissäni ei todella ole normaalit voimat. (Tuon vieraan naisen empatia tilanteessa muuten helpotti ja itse asiassa oivallus käsivoimien heikkenemisestä saikin minut hymyilemään.)

Kevään edetessä kävin lääkärissä useaan kertaan ja loppukeväästä olin jo saanut alustavat diagnoosit: polymyosiitti ja määrittämätön keuhkosairaus. Aloitettiin kortisonihoito, joka hyvin nopeasti alkoi helpottaa keuhkojen tulehdustilaa sekä nivelsärkyjä. Valaisevin ja lohdullisin lääkärikäynti oli toukokuussa, kun sain sisäilmasairauksista erityisen hyvin perillä olevan lääkärin suusta kuulla seuraavat sanat: homealtistus on todennäköisesti suurin yksittäinen tekijä, joka on edesauttanut tai jopa aiheuttanut kohdallani polymyosiitin synnyn. Ja miksikö tämä oli lohdullista kuultavaa? Koska yhdessä kaikkien muiden tuolla vastaanotolla kuulemieni asioiden kanssa se auttoi palasia loksahtelemaan paikoilleen. Palapeli alkoi hahmottua jo siinä lääkärin vastaanotolla ja loput palaset löysivät paikoilleen tulevien viikkojen aikana. Jäin aktiivisesti pohtimaan menneitä homealtistuksiani töissä ja kotona, sekä eri elämänvaiheissa kokemiani oireita, joita en koskaan ollut osannut yhdistää sisäilmaongelmiin.

Tämän kuvailemani kevään jälkeen loppuvuosi menikin sitten enemmän tai vähemmän sairaslomaillessa. Loma on kyllä vähän harhaanjohtava käsite tässä yhteydessä, kun ottaa huomioon sen kaiken työn, mitä vuosi piti sisällään. Siitä ei vain maksettu palkkaa. Ei ainakaan rahassa laskettuna. Fyysisen voinnin kohennuttua palasin kyllä syksyllä palkkatyöhöni - vain todetakseni, että henkiseen jaksamiseen ja toipumiseen en ollut homekatastrofin keskellä vielä riittävästi panostanut. Siis takaisin sairaslomalle vei tämän naisen tie.

Uusi vuosi, mutta... no ei niin kovin uudet kujeet. Tammikuussa edessä häämötti päivä, jolloin olin palaamassa työhöni. Hämärästi saatoin jo kuvitella sen helpottavan tunteen, kun taloudellinen tilanteemme vähän helpottuisi palkan kilahtaessa palkkapäivänä meidän molempien aikuisten tileille. Muutama päivä ennen työhön paluuta kävin tapaamassa työkavereita ja haistelemassa työpaikan ilmaa. Valitettavasti minun kohdallani työpaikan ilman haistelu on todellakin ilman haistelua. Siinä työkavereiden kanssa jutellessa kävi ilmi, että työtiloista syksyllä löytyneen kosteusvaurion korjaus oli vielä kesken. Asia, jota ei minun altistushistoriani ja sairastumiseni valossa voi pitää yhdentekevänä. Ihanko oikeasti minun pitäisi lähteä testaamaan - vielä toipumisvaiheessa ollessani - että kuinka kauan pystyn oleilemaan kosteusvaurioisessa tilassa ennen kuin sairastun kunnolla? Mitä jos kehoni on kohta uudestaan kokonaisvaltaisessa tulehdustilassa? Mitä jos en ajoissa huomaa elimistööni kerääntyviä myrkkyjä, kun edelleen syön kortisonia, joka vie osan päällimmäisistä oireista - niistä, joiden pitäisi toimia minulle varoitusmerkkinä? Oli noin vuorokausi aikaa selvittää vaihtoehdot ja tehdä päätös. Sairasloma sulkeutui pois vaihtoehdoista lääkärille soitettuani. Jäljelle jäivät työhön palaaminen (riski terveydelle) tai palkaton poissaolo töistä (riski taloudelle).

Tässä sitä nyt ollaan. Palkattomasti pari kuukautta pois töistä. Minkään taloudellisen laskelman mukaan tämä ei ole järkevää. Mutta uskalsin ajatella omaa terveyttäni ja tehdä ratkaisun, joka oli paras itselleni. Oman parhaan ajattelu ei todellakaan luonnistu minulta aina kovin hyvin, joten pikkiriikkisen saan varmaan olla ylpeä uskalluksestani. Nyt on aika pysähtyä kuuntelemaan omaa kehoa ja antaa sille aikaa toipua siitä kuormasta, jota se on homealtistuksen ja sitä seuranneiden vaiheiden vuoksi joutunut kantamaan.

Siitä se ajatus sitten lähti...

Kirjoittaminen on aina tavalla tai toisella ollut tapani käsitellä ja jakaa sisälläni jyllääviä - tai miksei tasaisesti liplattaviakin - tunteita. Päiväkirjaa en ole koskaan jaksanut pitkäjänteisesti kirjoittaa. Sen sijaan olen mielelläni jakanut esimerkiksi teini-iän tunnekuohut ystävilleni kirjoittamalla. Kirjoittaessa saan harkita sanani rauhassa, tutkailla niitä yhä uudelleen ja eri näkökulmista. Kirjoittaessani uskallan enemmän. Diplomaattinen olen kyllä silloinkin.

Ajatus ryhtyä kirjoittamaan näistä mietteistä ja kokemuksista pyöri mielessä pitkin viime vuotta, mutta vasta nyt alan olla siinä tilassa, että kykenen tähän. Kirjoittamiseen, tunteiden erittelemiseen, eri näkökulmien löytämiseen. Ja ylipäätään paikallaan istumiseen koneen äärellä niin pitkään, että pystyn tuottamaan jonkin tekstin.

On vaikea tiivistää yhteen tai kahteen kirjoitukseen niitä tapahtumia, tunteita ja arjen muutoksia, joita viime vuosi sairastumisineen, homelöytöineen, remontteineen ja muuttoineen toi tullessaan. Halusin ensimmäisillä kirjoituksillani kuvata niitä tunteiden ääripäitä, joita sisäilmasta sairastuminen on saanut aikaan. Ja sitä, minkälaisia pieniä suuria kriisejä arki pitää sisällään, kun kamppaillaan myrkyllisten homeiden kanssa.

Jatkossa tulen varmasti blogissa palaamaan tarkemmin joihinkin yksityiskohtiin vuoden varrelta. Kenties tulen pohtimaan, miten nämä haasteet ovat vaikuttaneet niihin kaikkein tavallisimpiin lapsiperheen päiviin. Voi olla, että kirjoitan sairastumisestani ja toipumisestani. Yhtä lailla saatan intoutua leipomaan tai sisustamaan. Niin ja märehtimään kasvatuksen haasteita tai hehkuttamaan niiden voittamista. Mihin sitten blogipolkuni viekin, niin varmaa on, että kuluneen vuoden kokemukset kulkevat siinä jollain tavalla mukana.

Tervetuloa seuraamaan kulkuani tällä polulla :)