Sokeria ja sisäilmaongelmia

Olen tässä pyöritellyt muutamia aiheita mielessäni, ja miettinyt, mistä niistä seuraavaksi kirjoittaisin. Ryhtyisinkö kertomaan parin viikon takaisesta lääkärikäynnistäni ja lääkärin ehdotuksesta harkita työkuvan muutosta tai tarvittaessa ammatinvaihtoa. Vai olisiko aika pukea sanoiksi ajatukset siitä, kuinka kokonaisvaltaisesta kriisistä sisäilmasairaudessa on kyse ja kuinka se vaikuttaa jokaisella elämän osa-alueella. Mielelläni kirjoittaisin myös ihanasta esimiehestäni ja työtiimistäni, joka arvostaa ammattitaitoani ja on valmis tukemaan minua tämän sisäilmasairauteni kanssa. Vähemmän mielelläni voisin kertoa siitä, että kävin videovuokraamossa hakemassa lapsille pari hiihtolomaleffaa ja ostin samalla irtokarkkeja...

Hoidetaan nyt ensin pois alta tuo viimeisin kohta, eli se kuinka menin oikein tieten tahtoen yllyttämään matalaa tulehdustilaa, joka oireiden perusteella näyttäisi kehoani jälleen valloittavan. Siis tunnustan ostaneeni irtokarkkeja itselleni. Tunsin oloni todella tyhmäksi karkkeja kerätessäni, eikä tuo tunne lieventynyt kulkiessani valmis karkkipussi kädessä takaisin autolle pitkin kauppakeskuksen parfyymintuoksuisia käytäviä. Autossa söin ensimmäiset karkit ja ajattelin edelleen, miten tyhmää se oli. Mieleen tuli myös ajatus, että ei ole ihme jos ihmiset eivät pääse eroon vakavista riippuvuuksista, kun itsekin sorrun tähän vanhaan tuttuun stressinlievityskeinoon stressin ylittäessä tietyn tason. Tätä kyllä edelsi pehmeälasku typeryyteen, koska olin ollut useamman päivän kotona kuumeisten lasten kanssa ja syönyt ohimennen sitä mitä eteen tuli. Edellisenä päivänä eteen tuli miehen työpaikaltaan saama joulusuklaa, anopin tuomat hedelmäkarkit ja pari suklaamuffinia. Sellaista nopeaa ja helppoa syötävää, jolla voi täyttää vatsaansa ohimennen samalla, kun kantaa kuumeesta tärisevää kaksivuotiasta sylissään.

Nuorimmainen lapsista ei kipeänä viihtynyt hetkeäkään muualla kuin sylissäni. Lattialle itkevänä jättäminen ei ollut vaihtoehto, koska itkusta ja huudosta olisi seurannut yskänpuuska, joka olisi huipentunut limaiseen oksennukseen. Koettu sekin. Sitä paitsi onhan se nyt hurjan hellyttävä luottamuksen ele, kun pieni lapsi kurjassa olossaan ojentaa kätensä ylös äitiä kohti ja uskoo todella, että tähän syliin pääsemällä kurjuus voi kadota. Että tämä äiti tässä pystyy sen olon parantamaan. Voisi luulla, että siinä on äidillä aika kovat paineet tehdä taikojaan, mutta syliin nostaminen ja halaaminen...ne on kyllä ihmetaikoja ne!

Selitykseni irtokarkkiostokselleni on siis stressi. Helpottiko imeläntuoksuisen paperipussin tyhjentäminen jollain tavalla fyysistä oloa ja särkyjä? Asteikolla viidestä kymmeneen annan nelosen. Helpottiko se henkistä oloa ja lievensikö stressiä? Mietitäänpä: Sokeria, lisäaineita, väriaineita... Jo niiden ensimmäisten autossa syötyjen karkkien jälkeen alkoi tulla huono olo. Ihmekös tuo, kun edellisen kerran tuollaisia väriainesokeripalasia on tullut syötyä joskus joulukuun puolella. Seuraavan päivän suklaalevyn ensimmäisistä palasista tuli kyllä vähän hyvä mieli, mutta viimeisten palasten kohdalla ei enää niinkään.

Ja kun ruokavaliosta hallitsemattomasti joustettiin, niin samaan konkurssiin kannatti tietenkin lipsua myös vehnättömyyden periaatteesta. Äitiä ei houkutellut sipulin pilkkominen ja jauhelihan ruskistaminen yhdellä kädellä toisen käden kannatellessa liki 14-kiloista liikkuvaa painoa. Onneksi muutamalla klikkauksella sain itselle sekä kuumepotilaille päivällisen lähipitseriasta suoraan kotiovelle. Perjantai-illan pizza-piknik sopi hyvin koko jengille!

Niin että nyt on pumpattu kroppaan sokeria ja vehnää. Molemmat aineksia, joista oma elimistöni ei varsinaisesti kiitä, ja joiden janoaminen ei syömällä lopu. Typerää. Tästä sitten korjausliikettä suunnittelemaan ja sokerittomuuslinjaa kiristämään niin maan perusteellisesti! Maaliskuussa olisi joku kyykkyhaastekin - mukana jos polvet kestää!

Ps. Ei tämä lipsumiseen johtanut stressitila pelkästä lasten sairastelusta johdu. Se on vain pisara meressä, jossa vähän isompia pisaroita ovat omien niveloireiden paheneminen ja siihen liittyvät monet tekijät. Oireilu on nyt siinä mallilla, että meidän sisäilmaremontti tarvitsee selvästi vielä lisähiontaa; jonkinlaista hienosäätöä. Iso kysymys on se, että pystynkö oireideni kanssa asumaan meidän omassa kodissa tuota hienosäätöä suunniteltaessa ja toteutettaessa, vai onko aika ottaa taas jalat alle ja palata vasta kun on hienot säädöt tehty. Näitä pohtiessa meinaa väkisinkin sokerimonsteri nostaa päätään.

Pps. Millä järkevillä keinoilla sinä saat stressin hallintaan? Tai mihin vähemmän järkevään sorrut silloin, kun stressinhallinta ei onnistukaan?