Paperipussihaaste Sinulle!

Jaoin muutama päivä sitten kirjoituksen paperipusseista sisäilmasairaiden hoidossa. Tuo sanapari saa muuten jo kirjoitettuna toisaalta huvittumaan ja toisaalta näkemään punaista, puhumattakaan siitä, että kuulee jonkun saaneen ohjeeksi hoitaa sisäilmaoireitaan paperipussilla. Ennen kuin jatkan, haluan sanoa, että en väheksy paperipussiin hengittelyn apua silloin, kun ihminen hyperventiloi tai muusta syystä tarvitsee rauhoittuakseen tuota ruskeaa rapisevaa pussia. Ei paperipussissa mitään pahaa ole.

Ja nyt kun olen tehnyt selväksi hyväksyväni paperipussit sellaisena kuin ne ovat, haluan edelleen todeta, että huonon sisäilman aiheuttama oireilu ei ole hengitysharjoituksilla korjattavissa. On aivan eri asia helpottaa jonkin oireen sietämistä, kuin kuvitella koko oireen tai jopa sairauden poistuneen. Kun elimistö yrittää soittaa hälytyskelloja kärsiessään toksiinien haitoista, voi niitä kelloja tietysti yrittää "torkuttaa" erilaisin menetelmin, mutta uskon, että jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Ei ihmisen elimistö voi kestää loputonta myrkkykuormaa ilman reaktioita. Ja ainakin minun kotona kohtaamani homevieraat olivat myrkkyjä tuottavia tyyppejä. Sittemmin näiden tyyppien jonkinasteisia sukulaisia on tullut vastaan vähän siellä sun täällä, ja vaikka kuinka hymyilisin kuin Naantalin aurinko, niin päätä tai poskionteloita alkaa särkeä, kurkku saattaa kipeytyä ja mikä erikoisinta; sormien niveliin voi tulla pistelevää särkyä.

Liian moni sisäilmasta sairastunut on kokenut väheksyntää hakeutuessaan oireidensa kanssa lääkäriin. Itsekin olen sairastumiseni jälkeen tavannut hyvin monta eri lääkäriä, joukossa yleislääkäreitä, keuhkolääkäreitä, reumalääkäreitä, infektiolääkäreitä, työterveyslääkäreitä. Joka kerta, kun olen kertonut oireideni historiaa, olen jollain tasolla jännittänyt lääkärin reaktiota - etenkin jos päädyn varovasti mainitsemaan sanan "home". Reaktioita on ollut monenlaisia, mutta kyllä olen useammassa katseessa nähnyt sen epäuskoisen pilkkeen. Eikä kyse ole vain katseesta, vaan myös eleistä ja sanoista. On kuunneltu, kun sanon epäileväni homealtistusta syypääksi tiettyihin oireisiin, ja sitten nyökkäyksen tai olankohautuksen jälkeen siirrytty takaisin "varsinaiseen aiheeseen". Nämä ovat olleet tilanteita, joissa on tuntunut, että olisin homealtistuksen mainitsemisen sijaan voinut siihen keskustelun keskelle iskeä toteamuksen "näin tuolla kadun varrella valkoisen koiran" ja sitten kuulija jatkaisi; "Aivan. No mutta tästä kortisonilääkkeestä...".

On ollut onneksi myös niitä kohtaamisia, joissa ollaan yhdessä löydetty yhteyksiä altistusten ja oireiden väliltä. Näissä kohtaamisissa lääkärin lähtökohtana on ollut se, että potilas ei sepitä tarinoita oireista kertoessaan. Tällaisia kohtaamisia pitäisi olla enemmän. Niin ja ihan yhtä lailla myös kohtaamiset ihan tavallisten ihmisten kanssa voivat olla hyvin vaihtelevia riippuen siitä, minkälainen suhtautuminen heillä on sisäilman aiheuttamiin sairauksiin. Puhutaan kuitenkin oireilusta, johon edelleen osa "uskoo" ja osa "ei usko".



7-vuotias lähettää sydämellisiä
terveisiä oman
paperipussinsa kanssa

Jostain syystä vieläkin näiden sisäilmaongelmien kanssa joutuu kohtaamaan hyssyttelyä ja maton alle lakaisua. Aiheen aktiivisella esillä pitämisellä ja tutuksi tekemisellä voidaan ottaa hitaita, mutta varmoja askeleita sitä kohti, että tulevaisuudessa kyseessä ei olisi "tuntematon mörkö". Joten mitäpä jos maton alle lakaisun sijaan kuitenkin nostettaisiin se matto pois, tuuletettaisiin oikein kunnolla ja alettaisiin tarkastella, että mitäs kaikkea sinne on tullut piilotettua?

Jotain tällaista tuuletusta hakee some-kamppis "Paperipussi pelastaa, kun sisäilma ahistaa". Haastankin nyt tätä kautta jokaista osallistumaan kyseiseen tapahtumaan ja jakamaan haastetta eteenpäin! Osoita tukesi ja käy lisäämässä tapahtumasivulle oma kuvasi hastagilla #paperipussipelastaakunsisäilmaahistaa tai lisää kuva omaan blogiisi. Kuinka paljon paperipussipäitä löytyy somesta kuukauden kuluttua?!

Itse ajattelen, että tämä paperipussin päähän vetäminen kuvastaa tilannetta useallakin tavalla. Ensinnäkin se kuvastaa hoitomuotoa, joka kertoo ajattelusta, että sisäilmasairaan oireet olisivat korvien välissä. Toiseksi se kuvastaa myös ajatusta "poissa silmistä, poissa mielestä"; ihminen oireineen piiloutuu ja sitten hyssytellään. Kolmanneksi tässä on tärkeä osoitus siitä, miten vertaistuki, huumori ja asioiden jakaminen voivat auttaa jaksamaan!