Ajan hermolla vai ajasta aika hermona?

Viime kesänä pakkasimme pikkureppumme ja lähdimme anoppilaan, joka oli home-evakkokohteemme nro 1. Anoppi oli itse lähdössä varhaisteini-ikäisen poikansa kanssa matkoille kesäksi, ja sopi paremmin kuin hyvin, että me asuttaisimme sillä aikaa hänen kotiaan. Anopin koti on "samoilla kylillä" kuin omakin kotimme, eli lasten lähiympäristö pysyi siten melko tuttuna koko kesän.

Se tunne, kun ensimmäisenä iltana menimme nyssyköidemme kanssa siistiin, puhtaaseen asuntoon, oli helpottava. Ja rauhoittava. Olimme jättäneet taaksemme oman tyhjennetyn kodin, omat vaatteet ja lasten lelut. Päällä olleet vaatteet menivät suoraan pesukoneeseen. Levitimme isommille lapsille siskonpedin yhteen makuuhuoneeseen ja toisessa makuuhuoneessa odotti raikas, homeeton sänky "muutosta" väsyneitä nukkujia. Tuona iltana laitoin lapset nukkumaan, istahdin sohvalle lepäämään ja huokaisin helpotuksesta. Uskalsin hengittää syvään, eikä se tuntunut vaikealta.

Vieraassa kodissa eläminen ilman omia tuttuja tavaroita ja rutiineja on aina omalla tavallaan haastavaa. Lapset tietysti kaipaavat tuttuja tavaroitaan, mutta ovat myös hyvin nopeita sopeutumaan uusiin kuvioihin. Aikuisen sopeutuminen vieraaseen toimintaympäristöön voi olla haasteellisempaa. Pidän itseäni hyvinkin joustavana ihmisenä, joten pääsääntöisesti anopin kodissa eläminen ei tuottanut minulle ongelmia. Yhden asian erilaisuuden suhteessa omaan kotiini huomasin kuitenkin jo ensipäivinä. Siinä missä omassa olohuoneessa ja keittiössä puuhaillessani saatoin koska tahansa vilkaista kelloa kännykästä, digiboxista, mikrosta, uunista tai seinältä, ei anopin olohuoneessa katse löytänyt ajan ilmaisinta yhtään mistään. Paitsi siitä omasta kännykästä, mutta eihän yksi kello riitä pitämään ajan tasalla. Seinäkellostakin oli patterit loppu. Ja keittiössä mikron kello näytti mitä sattui.

Elämää ilman jatkuvaa mahdollisuutta vilkaista kellosta, mitä nyt pitäisi olla tekemässä ja mihin pitäisi seuraavaksi valmistautua ja onko jo kenties kiire? Onpa stressaavaa! Vai voisiko se olla jotain muuta? Jopa stressiä lieventävää?

Sen sijaan, että olisin ostanut varakelloja ympäri anopin asuntoa, päätin ottaa rennommin. Aamulla voi ihan rauhassa heräillä ja laittaa aamupalaa ilman tietoa siitä, onko kaikki aamupalatarvikkeet varmasti korjattu pois siihen mennessä kun kuuluisi jo aloittaa lounaan valmistelu. Ulos ei ole pakko lähteä juuri tasan kello 9, jotta sieltä ehtisi takaisin kotiin lounaalle tasan klo 11. Päivän ensimmäistä lämmintä ateriaa ei ole pakko syödä keittiön ruokapöydän ääressä juuri oikeaan kellonlyömään, vaan se voikin olla puistossa leikkien lomassa nautittu täyttävä välipala ja seuraava ateria voidaan valmistaa yhdessä sitten kun on nälkä.



Ajaton piknik katettuna

Edellä mainitut ovat ehkä kärjistettyjä esimerkkejä kellotetun aikataulun orjallisesta noudattamisesta, jota en nyt muutenkaan ole aina harrastanut. Tuo tilanne vain sai minut pohtimaan sitä, kuinka aikataulukeskeisessä kulttuurissa elämme. Tietynlainen suunnitelma aikataulun suhteen tuo epäilemättä selkeyttä arkeen, mutta ilman joustavuutta elämän aikatauluttaminen voi olla myös todella kahlitsevaa. Aikataulussa pysymiseen vaikuttaa aina myös itsestämme riippumattomat tekijät. Siispä mitä tiukemmat odotukset asetamme itsellemme aikataulun suhteen, sitä suurempi riski on sitten joutua pettymään itseensä, kun kaikki ei ole sujunut niin kuin pitää.

Lapsiperheen arjen pyörittämisessä noita itsestä riippumattomia tekijöitä riittää vaikka muille jakaa. Kun olet saanut puettua kolme lasta ulkoilua varten, niin aivan varmasti nuorimman vatsa on pitkän odotuksen jälkeen toiminut, ja pääset vaihtamaan vielä kerran vaippaa ja pukemaan koko vaatekerran uudestaan. Siinä vaipanvaihdon aikana keskimmäiselle lapselle tulee taatusti niin kuuma, että hän odotellessaan riisuu itsensä pelkille pikkukalsareille. Tässä kohtaa kellon vilkaiseminen ei yleensä helpota omaa stressiä, jos ajatuksissa oli jo ollut sopiva kellonaika ulkoilun päättymiselle. Se nimittäin taisi mennä jo.

Olen hyvin usein havahtunut siihen, että olen lasten kanssa kulkemassa paikasta A paikkaan B, ja kun lapset jäävät vitkuttelemaan paikan X kohdalla, pyydän heitä tulemaan äkkiä, että päästään eteenpäin. Sitten mietin, että mihin ihmeeseen me nyt olemme menossa niin kovin äkkiä. Kaupasta kotiin? No se koti kyllä odottaa ja ne kauppakassissa olevat ruoatkin säilyvät ihan hyvin sen viisi minuuttia pidempään, mitä matka vie kun lapset jäävät poimimaan ihania kukkia tien varrelta. Se vain tulee niin syvältä; "Mennäänpä nyt äkkiä" tai "Tulkaas nyt reippaasti".

Anoppilan kelloton arki oli hauskaa. Olihan meillä se kännykän kello, ettei ihan pudottu maailmanmenosta. Mutta välillä kokeilin, kuinka pitkälle päivää voimme jatkaa ilman mitään käsitystä kellonajasta. Vatsa kertoi, milloin oli nälkä ja haukotus kertoi, milloin oli aika laittaa pienin päiväunille. Ja tosiasiahan on, että loppujen lopuksi sisäinen kellomme on sen verran hyvin koulutettu, että asiat tapahtuivat päivän mittaan kuitenkin melko tuttuun aikaan. Mutta niiden tapahtumisesta ei määrännyt Neiti Aika, vaan me ja meidän fiiliksemme.


Tiedostan sen, että ilman aikatauluja eläminen kesälomalla on jotain hyvin paljon helpompaa kuin työ- ja kouluaikana. En tietenkään kehota heittämään kaikkia kelloja piiloon ja vetoamaan siihen, kun esimies haluaa tietää, miksi olet alkanut saapua töihin kolme tuntia muita myöhemmin. Ajatukseni ydin on siinä, että omille - ja lasten - hermoille voi tehdä todella hyvää päättää tietoisesti, että minun ei tarvitse koko ajan tietää, paljonko kello on. Että aina kun on mahdollista, voisin pysähtyä elämään siinä hetkessä ilman kiirettä seuraavaan hetkeen. Se tulee kyllä ilman ajastamistakin.

Tähän kohtaan on ehdottomasti jätettävä sisustustarrabuumin kliseiseksi tekemä lause, jonka merkitystä itsekin jo teini-ikäisenä pohdin: Carpe Diem. Tartu hetkeen.