Paperipussihaaste Sinulle!

Jaoin muutama päivä sitten kirjoituksen paperipusseista sisäilmasairaiden hoidossa. Tuo sanapari saa muuten jo kirjoitettuna toisaalta huvittumaan ja toisaalta näkemään punaista, puhumattakaan siitä, että kuulee jonkun saaneen ohjeeksi hoitaa sisäilmaoireitaan paperipussilla. Ennen kuin jatkan, haluan sanoa, että en väheksy paperipussiin hengittelyn apua silloin, kun ihminen hyperventiloi tai muusta syystä tarvitsee rauhoittuakseen tuota ruskeaa rapisevaa pussia. Ei paperipussissa mitään pahaa ole.

Ja nyt kun olen tehnyt selväksi hyväksyväni paperipussit sellaisena kuin ne ovat, haluan edelleen todeta, että huonon sisäilman aiheuttama oireilu ei ole hengitysharjoituksilla korjattavissa. On aivan eri asia helpottaa jonkin oireen sietämistä, kuin kuvitella koko oireen tai jopa sairauden poistuneen. Kun elimistö yrittää soittaa hälytyskelloja kärsiessään toksiinien haitoista, voi niitä kelloja tietysti yrittää "torkuttaa" erilaisin menetelmin, mutta uskon, että jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Ei ihmisen elimistö voi kestää loputonta myrkkykuormaa ilman reaktioita. Ja ainakin minun kotona kohtaamani homevieraat olivat myrkkyjä tuottavia tyyppejä. Sittemmin näiden tyyppien jonkinasteisia sukulaisia on tullut vastaan vähän siellä sun täällä, ja vaikka kuinka hymyilisin kuin Naantalin aurinko, niin päätä tai poskionteloita alkaa särkeä, kurkku saattaa kipeytyä ja mikä erikoisinta; sormien niveliin voi tulla pistelevää särkyä.

Liian moni sisäilmasta sairastunut on kokenut väheksyntää hakeutuessaan oireidensa kanssa lääkäriin. Itsekin olen sairastumiseni jälkeen tavannut hyvin monta eri lääkäriä, joukossa yleislääkäreitä, keuhkolääkäreitä, reumalääkäreitä, infektiolääkäreitä, työterveyslääkäreitä. Joka kerta, kun olen kertonut oireideni historiaa, olen jollain tasolla jännittänyt lääkärin reaktiota - etenkin jos päädyn varovasti mainitsemaan sanan "home". Reaktioita on ollut monenlaisia, mutta kyllä olen useammassa katseessa nähnyt sen epäuskoisen pilkkeen. Eikä kyse ole vain katseesta, vaan myös eleistä ja sanoista. On kuunneltu, kun sanon epäileväni homealtistusta syypääksi tiettyihin oireisiin, ja sitten nyökkäyksen tai olankohautuksen jälkeen siirrytty takaisin "varsinaiseen aiheeseen". Nämä ovat olleet tilanteita, joissa on tuntunut, että olisin homealtistuksen mainitsemisen sijaan voinut siihen keskustelun keskelle iskeä toteamuksen "näin tuolla kadun varrella valkoisen koiran" ja sitten kuulija jatkaisi; "Aivan. No mutta tästä kortisonilääkkeestä...".

On ollut onneksi myös niitä kohtaamisia, joissa ollaan yhdessä löydetty yhteyksiä altistusten ja oireiden väliltä. Näissä kohtaamisissa lääkärin lähtökohtana on ollut se, että potilas ei sepitä tarinoita oireista kertoessaan. Tällaisia kohtaamisia pitäisi olla enemmän. Niin ja ihan yhtä lailla myös kohtaamiset ihan tavallisten ihmisten kanssa voivat olla hyvin vaihtelevia riippuen siitä, minkälainen suhtautuminen heillä on sisäilman aiheuttamiin sairauksiin. Puhutaan kuitenkin oireilusta, johon edelleen osa "uskoo" ja osa "ei usko".



7-vuotias lähettää sydämellisiä
terveisiä oman
paperipussinsa kanssa

Jostain syystä vieläkin näiden sisäilmaongelmien kanssa joutuu kohtaamaan hyssyttelyä ja maton alle lakaisua. Aiheen aktiivisella esillä pitämisellä ja tutuksi tekemisellä voidaan ottaa hitaita, mutta varmoja askeleita sitä kohti, että tulevaisuudessa kyseessä ei olisi "tuntematon mörkö". Joten mitäpä jos maton alle lakaisun sijaan kuitenkin nostettaisiin se matto pois, tuuletettaisiin oikein kunnolla ja alettaisiin tarkastella, että mitäs kaikkea sinne on tullut piilotettua?

Jotain tällaista tuuletusta hakee some-kamppis "Paperipussi pelastaa, kun sisäilma ahistaa". Haastankin nyt tätä kautta jokaista osallistumaan kyseiseen tapahtumaan ja jakamaan haastetta eteenpäin! Osoita tukesi ja käy lisäämässä tapahtumasivulle oma kuvasi hastagilla #paperipussipelastaakunsisäilmaahistaa tai lisää kuva omaan blogiisi. Kuinka paljon paperipussipäitä löytyy somesta kuukauden kuluttua?!

Itse ajattelen, että tämä paperipussin päähän vetäminen kuvastaa tilannetta useallakin tavalla. Ensinnäkin se kuvastaa hoitomuotoa, joka kertoo ajattelusta, että sisäilmasairaan oireet olisivat korvien välissä. Toiseksi se kuvastaa myös ajatusta "poissa silmistä, poissa mielestä"; ihminen oireineen piiloutuu ja sitten hyssytellään. Kolmanneksi tässä on tärkeä osoitus siitä, miten vertaistuki, huumori ja asioiden jakaminen voivat auttaa jaksamaan!

Paperipussiterapiaa

Tiedättekö sen tunteen, kun menette lääkärille kertomaan pahasta vatsataudistanne ja hän kehottaa hengittelemään paperipussiin taudin selättämiseksi? Tai kun kerrotte potevanne korkeaa kuumetta, ja saatte lääkäriltä kasan paperipusseja kotihoitoa varten? Puhumattakaan murtuneesta lonkastanne, jonka kipsauksen voi unohtaa, koska paperipussihengittely on huomattavasti edullisempaa ja vie vähemmän kaikkien resursseja?

Ei kuulosta tutulta?

Tiedättekö sen tunteen, kun kerrotte lääkärille oksentaneenne neljä päivää putkeen ja epäilevänne vatsatautia, ja näette lääkärin katseesta sanat "ei noroviruksesta sairastu"? Tai kun lääkäri mittaa ruumiinlämmöksenne 39 astetta ja toteaa, että kuume kyllä laskee kun lakkaatte pelkäämästä sitä kuumemittaria? Ja kun valittelette murtuneen lonkan aiheuttavan särkyä, ja saatte ohjeeksi vähän enemmän rasittaa sitä lonkkaa, niin siihen särkyynkin ajan kanssa tottuu?

Aika absurdeja ajatuksia?

Menepä kertomaan lääkärille, että alat voida pahoin sisäilmaongelmaisessa tilassa. Kerro, että ruumiinlämpösi laskee tai nousee radikaalisti, kun altistut homeille. Mainitse myös nivelsäryt, jotka pahenevat altistuksessa, sekä voimakkaiden kemikaalien aiheuttama huimaus. Ja kappas, ollaankin maailmassa, jossa paperipussiin hengittely on ihan todellinen ehdotettu hoitomuoto. Sen ohella voi toki ajatella positiivisemmin ja siedätystäkin kannattaa kokeilla. Kuinka monelle myrkylle muuten sinä olet elämäsi aikana varta vasten siedättänyt itsesi?

Voidaanko antaa oireenmukaista hoitoa, jos oireita ei uskota todeksi? Tai kun niiden olemassaolo kyseenalaistetaan siksi, että ei välttämättä tiedetä ihan tarkalleen minkälainen mekanismi niiden takana on? Tai ei haluta tietää, kun se ei sovi siihen, minkälaiseksi mekanismi on ennen kuviteltu? Sisäilmasairaana oireiden mukaista hoitoa saadakseen täytyy ensin löytää lääkäri, joka uskoo. Sitten tullaankin siihen, että oireenmukainen hoito tässä tapauksessa tarkoittaa ennen kaikkea altisteiden välttämistä. Moni sairastunut kokee kuitenkin tärkeänä ihan jo kokemuksen siitä, että voimakkaita oireita ei kuitata epäuskoisella hymyllä, josta likinäköinenkin näkee lukea sanat "oletko tosissasi?". Olisi ihanaa, jos katse sanoisi ennemmin vaikkapa "en vielä tunne tätä aihetta, mutta olen hyvin kiinnostunut tuosta, mitä juuri kerroit".

Tiedän, että en ole ainoa, jolle tässä home-kemikaali-sisäilmaongelma-labyrintissä pujottelu olisi ollut huomattavasti raskaampaa ilman vertaistukea. Yhdessä olemme enemmän! Tänään vertaistukiryhmässä, aivosumujen ja homedementian keskellä, syntyi idea: PAPERIPUSSIKAMPPIS. Nyt paperipussit päähän ja pelottomasti homebaanalle, eikö!?

Tärkeää työtä terveen sisäilman eteen tekee Terve Sisäilma Ry jonka Blogista löytyy nyt yksi jos toinenkin paperipussipää!

Sisäilman sairastuttamat

Meitä on paljon. Sisäilmasta sairastuneita nimittäin. Tuolla jossain - ja tässä ihan lähellä - on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät pahasti herkistyttyään löydä sopivaa asuntoa. Perheitä, jotka joutuvat muuttamaan kerta toisensa jälkeen. Lapsia, jotka joutuvat vaihtamaan koulua joko asuinalueen vaihtuessa tai oman koulun sairastuttaessa. Työikäisiä aikuisia, jotka joutuvat luopumaan työstään, koska työpaikka ei ole sisäilmaltaan terve. Tai koska työssä ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, ja ihmiset kantavat vaatteissaan yllättävän paljon home- ja kemikaalialtisteita. Sillä kyllä vain; herkimmät saavat oireita myös näistä kanssaihmisistä. Alan pikkuhiljaa tajuta itsekin täyttäväni tämän määritelmän. Ei mikään kevyt juttu sosiaalialalla työskentelevälle.

Tiedättekö, kun kaupassa ohitsesi kulkee vanha mies, ja nenääsi kulkeutuu tietynlainen ominaistuoksu. Voit mielessäsi nähdä tuon miehen tunnelmallisen kotitalonsa tuvassa lisäämässä puita takkaan. Keittiössä samanlaisella ominaistuoksulla varustettu mummo keittelee isännälle kahvia. "Voi kun kotoisa vanhan mummolan tuoksu tuosta vanhuksesta tulee", ajattelet. Tunnelmallisen kotoisana pitäisit myös kotimökin tuoksua, jos tulisit sinne kutsutuksi. Varoitus idyllisen mielikuvan särkemisestä! Seuraa katsaus omaan nykyiseen maailmaani: Ohitseni kulkee vanha mies ja nenääni kulkeutuu ominaistuoksu. "Mikrobiperäistä hajua!", ajattelen, ja käännän pääni ennen kuin alan voida huonosti. Voin mielessäni nähdä tuon miehen vanhassa rintamamiestalossaan, joka aikapäivää sitten on monilta osiltaan lahonnut. Mikrobivaurioituneessa keittiössä mummo keittelee isännälle rohtoja pahentuneeseen yskään, ja vaikertaa kipeitä niveliään.

Ihmiselle, joka ei reagoi - tai tiedä reagoivansa - millään tavalla läpimädässäkään talossa, sisäilmasairauksista puhuminen voi kuulostaa hurjalta liioittelulta. Juttu on kuitenkin niin, että tässä sairaudessa on kyse kumulatiivisesta ilmiöstä. Se, mikä vielä kaksi vuotta sitten ei olisi aiheuttanut lainkaan oireita, voi tänä päivänä saada aikaan voimakkaan reaktion, jota pitää lääkitä esimerkiksi astmalääkkein tai kortisonilla.

Kun on oikein syvällä homekatastrofin pyörteissä, voi joskus syyllistyä siihenkin, että kaikki mahdollinen tuntuu johtuvan homeesta. Kynsi katkeaa tai kompastut maton reunaan, ja mieleen syöksyy huoli siitä, mille tällä kertaa olet altistunut. Kuitenkin maailmassa, jossa monet sisäilman sairastuttamat saavat kokea melkoista vähättelyä kohtaamiensa ammattilaisten taholta, pitää olla lupa pohtia myös niitä mahdottomalta tuntuvia oireita. Ja ne oireet ihan aikuisten oikeasti ja tutkitusti ovat myös muuta kuin perinteistä nuhaa ja yskää. Paljon on tutkittu ja paljon on vielä tutkittavaa, joten siksi. Siksi pitää saada miettiä myös vaikkapa sitä, käskinkö tänään lapsiani tilaamaan taksin toiseen kerrokseen siksi, että hometoksiinit sekoittivat päätäni. Ja näin siis siitäkin huolimatta, että siihen ajatusten takkuiluun voi olla - ja usein onkin - myös muita, perinteisempiä syitä. Kuten nyt vaikka se kuuluisa univelka.

Ne ammattilaiset, joiden taholta kerroin sisäilmasta sairastuneiden kokevan vähättelyä...no ne on kuulkaa monen alan edustajia. Ensimmäiset vähättelevät katseet ja toteamukset kohdataan tyypillisesti esimerkiksi isännöitsijää tavatessa.

   
"En kyllä usko, että siellä mitään hometta on... sä oot varmaan allerginen kissoille/siitepölylle/naapurin Veijolle... Ei hometta tarvi pelätä..."

Isännöitsijän tilalle voi työpaikallaan sairastuneen kohdalla kuvitella liudan työnantajan edustajia. Pahimmista sisäilmaoireista kärsivä - tai se joka uskaltaa avata suunsa - voi saada työyhteisössä hankalan tyypin leiman.

   "Sä oot vaan niin herkkä... ei täällä kukaan muu oireile..."

Sitten on erilaisia rakentamisen ja remontoinnin ammattilaisia, joiden kanssa saa jännittää, tekevätkö ne tosissaan sitä, mitä ovat tekemässä. Ei tarvitse omata superherkkää intuitiota huomatakseen, jos remppakaverin otteissa näkyy pientä vähättelyä tai huolimattomuutta.

   "No vaihdetaas nyt tässä rouvalle puhdas alajuoksupuu vähän kastuneen (lue:näkyvästi mikrobivaurioituneen) tilalle..."

Tällaista asenneongelmaa huomattavasti vaarallisempi suhtautuminen on kuitenkin tällainen:

   "No ei kai se nyt haittaa jos nää lahot alajuoksupuut jätetään tänne rakenteisiin... nehän jää piiloon..."

Loppuhuipennukseksi tässä ammattilaisten luettelossa halusin säästää ammattikunnan, jonka puoleen me olemme tottuneet luottamuksella kääntymään nimenomaan sairauden vaivatessa - lääkärit. Valitettavasti epäuskoisilta katseilta, vähätteleviltä sanoilta ja "vähän sinnepäin" toteutetulta työltä ei voi tämänkään ammattikunnan kohdalla välttyä.

   "Ei tällaisia niveloireita voi homeesta tulla... Nää on nyt vähän epätyypillisiä nämä oireet, että ei voi tietää mistä johtuu... no verikokeista ei nyt oikein ole hyötyä... Jospa kuitenkin oot masentunut?"

Kaikista esitetyistä ammattikunnista löytyy päteviä tekijöitä ja jos on oikein onnekas, löytää omaan verkostoonsa parhaat helmet. Tekstissä en viittaa yksittäisiin henkilöihin ja esitetyt kommentit ovat fiktiivisiä, joskin vahvasti tositapahtumiin perustuvia. Jos edustat jotain mainituista ammattiryhmistä, älä ota itseesi esimerkeistä. Kurkista mieluummin peiliin; ehkä olet juuri tuollainen mainitsemani helmi?

Tällaisia mietteitä ollut lähipäivinä...ja -viikkoina. Eilen tapasin pitkästä aikaa lääkärini, ja tapaamisesta lähti yksi jos toinenkin ajatusprosessi käyntiin. Kirjoittanen niistä lisää päästyäni prosessissa eteenpäin. Lupaus blogipolun varrelle: Vielä joskus kirjoitan tekstin akuutissa tunneryöpyssä ilman vahvaa sensuuria. (Ehkä!) Ja toinen lupaus: Ensi kerralla kirjoitan jotain positiivista.

Ps. Se oli muuten hissi, mikä niiden lasten piti tilata toiseen kerrokseen.