Paperipussihaaste Sinulle!

Jaoin muutama päivä sitten kirjoituksen paperipusseista sisäilmasairaiden hoidossa. Tuo sanapari saa muuten jo kirjoitettuna toisaalta huvittumaan ja toisaalta näkemään punaista, puhumattakaan siitä, että kuulee jonkun saaneen ohjeeksi hoitaa sisäilmaoireitaan paperipussilla. Ennen kuin jatkan, haluan sanoa, että en väheksy paperipussiin hengittelyn apua silloin, kun ihminen hyperventiloi tai muusta syystä tarvitsee rauhoittuakseen tuota ruskeaa rapisevaa pussia. Ei paperipussissa mitään pahaa ole.

Ja nyt kun olen tehnyt selväksi hyväksyväni paperipussit sellaisena kuin ne ovat, haluan edelleen todeta, että huonon sisäilman aiheuttama oireilu ei ole hengitysharjoituksilla korjattavissa. On aivan eri asia helpottaa jonkin oireen sietämistä, kuin kuvitella koko oireen tai jopa sairauden poistuneen. Kun elimistö yrittää soittaa hälytyskelloja kärsiessään toksiinien haitoista, voi niitä kelloja tietysti yrittää "torkuttaa" erilaisin menetelmin, mutta uskon, että jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Ei ihmisen elimistö voi kestää loputonta myrkkykuormaa ilman reaktioita. Ja ainakin minun kotona kohtaamani homevieraat olivat myrkkyjä tuottavia tyyppejä. Sittemmin näiden tyyppien jonkinasteisia sukulaisia on tullut vastaan vähän siellä sun täällä, ja vaikka kuinka hymyilisin kuin Naantalin aurinko, niin päätä tai poskionteloita alkaa särkeä, kurkku saattaa kipeytyä ja mikä erikoisinta; sormien niveliin voi tulla pistelevää särkyä.

Liian moni sisäilmasta sairastunut on kokenut väheksyntää hakeutuessaan oireidensa kanssa lääkäriin. Itsekin olen sairastumiseni jälkeen tavannut hyvin monta eri lääkäriä, joukossa yleislääkäreitä, keuhkolääkäreitä, reumalääkäreitä, infektiolääkäreitä, työterveyslääkäreitä. Joka kerta, kun olen kertonut oireideni historiaa, olen jollain tasolla jännittänyt lääkärin reaktiota - etenkin jos päädyn varovasti mainitsemaan sanan "home". Reaktioita on ollut monenlaisia, mutta kyllä olen useammassa katseessa nähnyt sen epäuskoisen pilkkeen. Eikä kyse ole vain katseesta, vaan myös eleistä ja sanoista. On kuunneltu, kun sanon epäileväni homealtistusta syypääksi tiettyihin oireisiin, ja sitten nyökkäyksen tai olankohautuksen jälkeen siirrytty takaisin "varsinaiseen aiheeseen". Nämä ovat olleet tilanteita, joissa on tuntunut, että olisin homealtistuksen mainitsemisen sijaan voinut siihen keskustelun keskelle iskeä toteamuksen "näin tuolla kadun varrella valkoisen koiran" ja sitten kuulija jatkaisi; "Aivan. No mutta tästä kortisonilääkkeestä...".

On ollut onneksi myös niitä kohtaamisia, joissa ollaan yhdessä löydetty yhteyksiä altistusten ja oireiden väliltä. Näissä kohtaamisissa lääkärin lähtökohtana on ollut se, että potilas ei sepitä tarinoita oireista kertoessaan. Tällaisia kohtaamisia pitäisi olla enemmän. Niin ja ihan yhtä lailla myös kohtaamiset ihan tavallisten ihmisten kanssa voivat olla hyvin vaihtelevia riippuen siitä, minkälainen suhtautuminen heillä on sisäilman aiheuttamiin sairauksiin. Puhutaan kuitenkin oireilusta, johon edelleen osa "uskoo" ja osa "ei usko".



7-vuotias lähettää sydämellisiä
terveisiä oman
paperipussinsa kanssa

Jostain syystä vieläkin näiden sisäilmaongelmien kanssa joutuu kohtaamaan hyssyttelyä ja maton alle lakaisua. Aiheen aktiivisella esillä pitämisellä ja tutuksi tekemisellä voidaan ottaa hitaita, mutta varmoja askeleita sitä kohti, että tulevaisuudessa kyseessä ei olisi "tuntematon mörkö". Joten mitäpä jos maton alle lakaisun sijaan kuitenkin nostettaisiin se matto pois, tuuletettaisiin oikein kunnolla ja alettaisiin tarkastella, että mitäs kaikkea sinne on tullut piilotettua?

Jotain tällaista tuuletusta hakee some-kamppis "Paperipussi pelastaa, kun sisäilma ahistaa". Haastankin nyt tätä kautta jokaista osallistumaan kyseiseen tapahtumaan ja jakamaan haastetta eteenpäin! Osoita tukesi ja käy lisäämässä tapahtumasivulle oma kuvasi hastagilla #paperipussipelastaakunsisäilmaahistaa tai lisää kuva omaan blogiisi. Kuinka paljon paperipussipäitä löytyy somesta kuukauden kuluttua?!

Itse ajattelen, että tämä paperipussin päähän vetäminen kuvastaa tilannetta useallakin tavalla. Ensinnäkin se kuvastaa hoitomuotoa, joka kertoo ajattelusta, että sisäilmasairaan oireet olisivat korvien välissä. Toiseksi se kuvastaa myös ajatusta "poissa silmistä, poissa mielestä"; ihminen oireineen piiloutuu ja sitten hyssytellään. Kolmanneksi tässä on tärkeä osoitus siitä, miten vertaistuki, huumori ja asioiden jakaminen voivat auttaa jaksamaan!

Meidän koti

Meidän koti on kerrostaloasunto suuressa kolkossa betonilaatikossa, ihanassa puistomaisessa lähiössä. Meidän kodin olohuoneessa on omin pienin kätösin asentamani tumma laminaattilattia ja yhdellä seinällä lautakuvioinen tapetti. Se on ensimmäinen koskaan tapetoimani seinä. Omin käsin olen maalannut meidän kodin valkoisia seiniä ja makuuhuoneen tehosteseiniä tarkkaan harkituilla väreillä. Elämäni toinen koskaan tapetoimani seinä on meidän kodin vessassa. Olen pujotellut tapetin ahtaaseen rakoon pöntön taakse seisten raskausmahani kanssa pöntön kannella. Meidän kodin keittiön olen suunnitellut yön pikkutunteina saaden siitä lopulta juuri meidän perheelle toimivan. Entisestään kasvaneen raskausmahan kanssa olen saumannut keittiön mutkittelevia seinälaattojen saumoja ja seissyt keittiön työtasolla asentamassa liesituuletinta. Työtä piti tehdä aika hiljaa, että lapset eivät heräisi yöuniltaan. Meidän keittiössä on paljon säilytystilaa ja saareke, jonka ääressä voi kokkailla samalla, kun seurustelee vieraiden kanssa tai katselee lasten leikkiä leikkihuoneessa. Meidän kotona kaikki lapset nukkuvat yhdessä huoneessa, jota kutsutaan nukkumahuoneeksi ja leikkivät toisessa huoneessa, jota kutsutaan leikkihuoneeksi. Leikkivät he kyllä kaikkialla muuallakin, koska meidän kotona saa leikkiä.

Haluan, että kaikille tavaroille on olemassa oma paikkansa, ja siksi meidän kodista löytyy paljon kaappeja. Kaapit ostettiin tätä kotia varten. Lähes kaikki muutkin huonekalut on ostettu tätä kotia varten. Olen suunnitellut kaiken vaatekaappien vetokoreja ja siivouskaapin sijoittelua myötä siten, että kaikki toimisi hyvin juuri meidän perheelle. Halusin nähdä vaivaa suunnittelussa, sillä oltiinhan tekemässä ensimmäistä kertaa omasta asunnosta ihan oman näköistä kotia.

Tämä asunto, josta kerron, on ollut meidän koti nyt noin kolme vuotta. Siitä ajasta tähän mennessä olemme asunee kodissamme noin kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Muun ajan olemme kahdessa erässä viettäneet homeremonttia pakoillen.

Asunnon oston jälkeen teimme pintaremonttia, joka homelöytöjen vuoksi laajeni vähän suurempiin mittakaavoihin. Parin kuukauden evakkoasumisen jälkeen pääsimme muuttamaan ensimmäiseen omaan asuntoomme, joskin viimeistelyn osalta hieman keskeneräiseen sellaiseen. Seuraavien kuukausien aikana viimeistelimme remonttia ja eräänä talvisena kotipäivänä pääsin lasten kanssa viimeistelemään myös sisustuspuolen. Visuaalisen ihmisen silmissä tuntui hyvältä, kun suunnitelmat saivat näkyvän muodon. Järjestelmällisyyttä rakastava mieli nautti siitä, että kaikella oli tarkkaan suunniteltu paikkansa ja tehtävänsä.

lapset leikkivät tyhjennetyssä huoneessa remonttia hetkeä ennen evakkoon lähtöä

Kahden vuoden asumisen jälkeen kävi ilmi, että alkuperäinen homeremontti ei ollut riittävä ja olimme tietämättämme pitäneet meidän kodissa hyvin epätoivottua alivuokralaista. Myrkyllisten homeiden coctail puhkaisi minulla oireilun, josta olen kertonutkin, ja ajoi uudestaan pois kotoa remontin alta.

Se koti, meidän koti, jota kirjoituksen alussa kuvasin, muuttui remontin aikana työmaaksi. Suojamuoveja, tiivistyksiä, työkaluja, vieraita miehiä repimässä pois sitä omin käsin asentamaani laminaattia ja purkamassa vessan omin käsin tapetoimaani seinää. Puolen vuoden evakkoelon jälkeen seisoin viime syksynä tyhjässä, korjatussa asunnossa haistelemassa ilmaa ja katselemassa sitä yön tunteina vaivalla suunnittelemaani keittiötä. Kaikki näytti niin autiolta. Hiljaa toivoin, että tämä voisi jatkossakin olla minun keittiöni. Että remontti olisi riittävä, loppusiivous olisi perusteellinen ja minä pärjäisin asunnossa niin hyvin, että oireet pysyisivät poissa. Että tämä nyt edelleen voisi olla meidän koti, jonain päivänä jopa lähes samanlainen kuin ennenkin.

Homemyrkkyjen seurauksena melkoinen määrä tavaroita päätyi koristamaan meidän asunnon sijaan kaatopaikkaa. Sitten kun uusia huonekaluja pystytään hankkimaan, täytyy niiden materiaalit harkita tarkkaan, koska olen herkistynyt lisäbonuksena myös monille kalusteissa käytettäville materiaaleille ja suoja-aineille. Etenkin lastulevyn haistan sen verran voimakkaana, että sitä voi olla kalusteissa hyvin rajallinen määrä. Lisäksi asunnossa täytyy edelleen tehdä hienosäätöä sisäilman puhdistamiseksi. Yksi osa tuota hienosäätöä on näillä näkymin sen omin käsin tapetoimani seinän pinnan uusiminen. En voi luottaa siihen, etteikö hometoksiineja tai haitallisia bakteereja olisi imeytynyt huokoiseen tapettiin. Siitä tulee sitten ensimmäinen koskaan irti repimäni tapetti.



ensimmäiset päivät remontin
jälkeen, kun väliaikaisiakaan
kalusteita ei oltu koottu

Mielessä pyörii jo ajatuksia lasten leikkihuoneen tulevasta ulkoasusta. Se, että uskallan vähän tehdä suunnitelmia, on ihan positiivinen asia. Pitkään tuntui nimittäin siltä, että ei uusia hankintoja uskalla suunnitella, kun ei koskaan tiedä jos tuleekin uusi katastrofi ja kaikki menee taas kaatopaikalle. Toki tämä näkyy tekemissäni suunnitelmissa, koska mietin materiaaleja myös sen mukaan, mitkä ovat tarpeen tullen hyvin puhdistettavissa. Kaiken kaikkiaan kaipaan sitä, että saisin taas laittaa kotia kuntoon, eikä kaikki olisi niin keskeneräistä ja väliaikaista. Toisaalta nyt, kun kaikkea ei voi ihan heti hankkia, saan rauhassa miettiä niitä sopivia kalusteita. Ja ehkä ihan varovasti joku päivä yö suon ajatuksen jopa tuleville sisustusväreille.

Ps. Kemikaalitutka heitti bloggaajille Lastenhuoneen detox -haasteen, ja sivuilta voi jokainen poimia vinkkejä terveellisempään lastenhuoneeseen. Meidän lastenhuone koki siinä mielessä aika hc-detoxin, että se oli viime kesänä yksi saanerauksen alla olleista kohteista. Mitä kaikkea sieltä sitten lähti, ja mitä olen suunnitellut sinne tilalle - siitä kirjoitan ihan lähiaikoina.

Paperipussiterapiaa

Tiedättekö sen tunteen, kun menette lääkärille kertomaan pahasta vatsataudistanne ja hän kehottaa hengittelemään paperipussiin taudin selättämiseksi? Tai kun kerrotte potevanne korkeaa kuumetta, ja saatte lääkäriltä kasan paperipusseja kotihoitoa varten? Puhumattakaan murtuneesta lonkastanne, jonka kipsauksen voi unohtaa, koska paperipussihengittely on huomattavasti edullisempaa ja vie vähemmän kaikkien resursseja?

Ei kuulosta tutulta?

Tiedättekö sen tunteen, kun kerrotte lääkärille oksentaneenne neljä päivää putkeen ja epäilevänne vatsatautia, ja näette lääkärin katseesta sanat "ei noroviruksesta sairastu"? Tai kun lääkäri mittaa ruumiinlämmöksenne 39 astetta ja toteaa, että kuume kyllä laskee kun lakkaatte pelkäämästä sitä kuumemittaria? Ja kun valittelette murtuneen lonkan aiheuttavan särkyä, ja saatte ohjeeksi vähän enemmän rasittaa sitä lonkkaa, niin siihen särkyynkin ajan kanssa tottuu?

Aika absurdeja ajatuksia?

Menepä kertomaan lääkärille, että alat voida pahoin sisäilmaongelmaisessa tilassa. Kerro, että ruumiinlämpösi laskee tai nousee radikaalisti, kun altistut homeille. Mainitse myös nivelsäryt, jotka pahenevat altistuksessa, sekä voimakkaiden kemikaalien aiheuttama huimaus. Ja kappas, ollaankin maailmassa, jossa paperipussiin hengittely on ihan todellinen ehdotettu hoitomuoto. Sen ohella voi toki ajatella positiivisemmin ja siedätystäkin kannattaa kokeilla. Kuinka monelle myrkylle muuten sinä olet elämäsi aikana varta vasten siedättänyt itsesi?

Voidaanko antaa oireenmukaista hoitoa, jos oireita ei uskota todeksi? Tai kun niiden olemassaolo kyseenalaistetaan siksi, että ei välttämättä tiedetä ihan tarkalleen minkälainen mekanismi niiden takana on? Tai ei haluta tietää, kun se ei sovi siihen, minkälaiseksi mekanismi on ennen kuviteltu? Sisäilmasairaana oireiden mukaista hoitoa saadakseen täytyy ensin löytää lääkäri, joka uskoo. Sitten tullaankin siihen, että oireenmukainen hoito tässä tapauksessa tarkoittaa ennen kaikkea altisteiden välttämistä. Moni sairastunut kokee kuitenkin tärkeänä ihan jo kokemuksen siitä, että voimakkaita oireita ei kuitata epäuskoisella hymyllä, josta likinäköinenkin näkee lukea sanat "oletko tosissasi?". Olisi ihanaa, jos katse sanoisi ennemmin vaikkapa "en vielä tunne tätä aihetta, mutta olen hyvin kiinnostunut tuosta, mitä juuri kerroit".

Tiedän, että en ole ainoa, jolle tässä home-kemikaali-sisäilmaongelma-labyrintissä pujottelu olisi ollut huomattavasti raskaampaa ilman vertaistukea. Yhdessä olemme enemmän! Tänään vertaistukiryhmässä, aivosumujen ja homedementian keskellä, syntyi idea: PAPERIPUSSIKAMPPIS. Nyt paperipussit päähän ja pelottomasti homebaanalle, eikö!?

Tärkeää työtä terveen sisäilman eteen tekee Terve Sisäilma Ry jonka Blogista löytyy nyt yksi jos toinenkin paperipussipää!

Sokeria ja sisäilmaongelmia

Olen tässä pyöritellyt muutamia aiheita mielessäni, ja miettinyt, mistä niistä seuraavaksi kirjoittaisin. Ryhtyisinkö kertomaan parin viikon takaisesta lääkärikäynnistäni ja lääkärin ehdotuksesta harkita työkuvan muutosta tai tarvittaessa ammatinvaihtoa. Vai olisiko aika pukea sanoiksi ajatukset siitä, kuinka kokonaisvaltaisesta kriisistä sisäilmasairaudessa on kyse ja kuinka se vaikuttaa jokaisella elämän osa-alueella. Mielelläni kirjoittaisin myös ihanasta esimiehestäni ja työtiimistäni, joka arvostaa ammattitaitoani ja on valmis tukemaan minua tämän sisäilmasairauteni kanssa. Vähemmän mielelläni voisin kertoa siitä, että kävin videovuokraamossa hakemassa lapsille pari hiihtolomaleffaa ja ostin samalla irtokarkkeja...

Hoidetaan nyt ensin pois alta tuo viimeisin kohta, eli se kuinka menin oikein tieten tahtoen yllyttämään matalaa tulehdustilaa, joka oireiden perusteella näyttäisi kehoani jälleen valloittavan. Siis tunnustan ostaneeni irtokarkkeja itselleni. Tunsin oloni todella tyhmäksi karkkeja kerätessäni, eikä tuo tunne lieventynyt kulkiessani valmis karkkipussi kädessä takaisin autolle pitkin kauppakeskuksen parfyymintuoksuisia käytäviä. Autossa söin ensimmäiset karkit ja ajattelin edelleen, miten tyhmää se oli. Mieleen tuli myös ajatus, että ei ole ihme jos ihmiset eivät pääse eroon vakavista riippuvuuksista, kun itsekin sorrun tähän vanhaan tuttuun stressinlievityskeinoon stressin ylittäessä tietyn tason. Tätä kyllä edelsi pehmeälasku typeryyteen, koska olin ollut useamman päivän kotona kuumeisten lasten kanssa ja syönyt ohimennen sitä mitä eteen tuli. Edellisenä päivänä eteen tuli miehen työpaikaltaan saama joulusuklaa, anopin tuomat hedelmäkarkit ja pari suklaamuffinia. Sellaista nopeaa ja helppoa syötävää, jolla voi täyttää vatsaansa ohimennen samalla, kun kantaa kuumeesta tärisevää kaksivuotiasta sylissään.

Nuorimmainen lapsista ei kipeänä viihtynyt hetkeäkään muualla kuin sylissäni. Lattialle itkevänä jättäminen ei ollut vaihtoehto, koska itkusta ja huudosta olisi seurannut yskänpuuska, joka olisi huipentunut limaiseen oksennukseen. Koettu sekin. Sitä paitsi onhan se nyt hurjan hellyttävä luottamuksen ele, kun pieni lapsi kurjassa olossaan ojentaa kätensä ylös äitiä kohti ja uskoo todella, että tähän syliin pääsemällä kurjuus voi kadota. Että tämä äiti tässä pystyy sen olon parantamaan. Voisi luulla, että siinä on äidillä aika kovat paineet tehdä taikojaan, mutta syliin nostaminen ja halaaminen...ne on kyllä ihmetaikoja ne!

Selitykseni irtokarkkiostokselleni on siis stressi. Helpottiko imeläntuoksuisen paperipussin tyhjentäminen jollain tavalla fyysistä oloa ja särkyjä? Asteikolla viidestä kymmeneen annan nelosen. Helpottiko se henkistä oloa ja lievensikö stressiä? Mietitäänpä: Sokeria, lisäaineita, väriaineita... Jo niiden ensimmäisten autossa syötyjen karkkien jälkeen alkoi tulla huono olo. Ihmekös tuo, kun edellisen kerran tuollaisia väriainesokeripalasia on tullut syötyä joskus joulukuun puolella. Seuraavan päivän suklaalevyn ensimmäisistä palasista tuli kyllä vähän hyvä mieli, mutta viimeisten palasten kohdalla ei enää niinkään.

Ja kun ruokavaliosta hallitsemattomasti joustettiin, niin samaan konkurssiin kannatti tietenkin lipsua myös vehnättömyyden periaatteesta. Äitiä ei houkutellut sipulin pilkkominen ja jauhelihan ruskistaminen yhdellä kädellä toisen käden kannatellessa liki 14-kiloista liikkuvaa painoa. Onneksi muutamalla klikkauksella sain itselle sekä kuumepotilaille päivällisen lähipitseriasta suoraan kotiovelle. Perjantai-illan pizza-piknik sopi hyvin koko jengille!

Niin että nyt on pumpattu kroppaan sokeria ja vehnää. Molemmat aineksia, joista oma elimistöni ei varsinaisesti kiitä, ja joiden janoaminen ei syömällä lopu. Typerää. Tästä sitten korjausliikettä suunnittelemaan ja sokerittomuuslinjaa kiristämään niin maan perusteellisesti! Maaliskuussa olisi joku kyykkyhaastekin - mukana jos polvet kestää!

Ps. Ei tämä lipsumiseen johtanut stressitila pelkästä lasten sairastelusta johdu. Se on vain pisara meressä, jossa vähän isompia pisaroita ovat omien niveloireiden paheneminen ja siihen liittyvät monet tekijät. Oireilu on nyt siinä mallilla, että meidän sisäilmaremontti tarvitsee selvästi vielä lisähiontaa; jonkinlaista hienosäätöä. Iso kysymys on se, että pystynkö oireideni kanssa asumaan meidän omassa kodissa tuota hienosäätöä suunniteltaessa ja toteutettaessa, vai onko aika ottaa taas jalat alle ja palata vasta kun on hienot säädöt tehty. Näitä pohtiessa meinaa väkisinkin sokerimonsteri nostaa päätään.

Pps. Millä järkevillä keinoilla sinä saat stressin hallintaan? Tai mihin vähemmän järkevään sorrut silloin, kun stressinhallinta ei onnistukaan?

Taateli-banaani-suklaakakku ripauksella kookosta

Aloitin tämän vuoden sokerittomalla tammikuulla, joka omalla kohdallani tarkoitti lisätyn sokerin hylkäämistä tai ainakin minimointia. Karkkien, suklaan, jäätelön, leivosten ja muiden kiistatta herkuiksi luettavien tuotteiden kohdalla olin aivan ehdoton. Lisäksi tarkkailin tuttujen(kin) elintarvikkeiden tuoteselosteita ja pääasiassa jätin syömättä tuotteet, jonka ainesosana oli lueteltu sokeri. Halusin haastaa itseni huomaamaan, missä kaikessa piilosokeria on - ja kuinka kirjaimellisesti piilossa se voi olla. Hedelmien ja marjojen syöntiä en rajoittanut, vaan yritin jopa lisätä osana yleistä ruokaremonttiani.

Tammikuu meni, mutta minulla ei ole aikomustakaan palata tuttuun "suklaalevy illassa ja karkkipussi jälkkäriksi" -meininkiin. Suurin motivaattori tässä on nyt kehon tulehdustilan korjaaminen. Siinä missä homealtisteiden välttäminen on toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää, voin yrittää vahvistaa myös kehoni suojaa noita altisteita vastaan, tai ainakin auttaa kehoa toipumaan välttämällä tulehduksen ruokkimista entisestään. Siispä sokeri on suurennuslasin alla. Saman suurennuslasin alle on päätymässä kokeiluluontoisesti myös gluteeni. Moni homeherkkyyteen sairastunut on saanut helpotusta oireisiin gluteenittomalla ruokavaliolla tai lähes kaikista viljoista luopumalla. Oma linjaukseni ruokavalion suhteen muodostuu tässä vähitellen kokeilemalla ja vointia seuraamalla. Kirjoittelen jossain vaiheessa jonkinlaisen olen mitä syön -aiheisen postauksen. Tämän enempää en viitsi herkkupostausta pohjustaa ruokavalion terveellisyydestä kirjoittamalla. Tulevat kuvat (tämän päivän lounaastani) söisivät kuitenkin uskottavuuttani kaiken järkevään syömiseen liittyvän suhteen.

 

Elämä ilman lisättyä sokeria ei suinkaan tarkoita elämää ilman herkkuja. Joskus sitä haluaa herkutella vähän raskaamman kaavan mukaan ja välillä iskee sellainenkin makeanhimo, että tekisi mieli kaivaa kaapista juuri ennen vuodenvaihdetta sinne sullotut karkkisäkit. Sammuttaakseni tuon makeannälän jollain sallitulla herkulla, olen tehnyt netin ihmemaailmassa hakuja koskien sokeritonta leivontaa. Viime viikolla testiin pääsi taateli-banaani-kakku, johon löysin ohjeen tästä blogista, jonka kirjoittaja on muokannut oman ohjeensa tästä kakusta. Omaan versiooni tein myös pari muutosta, kuten vaihdoin kahvin tilalle nesteeksi kookoskerman.

 

Herkkua ilman lisättyä sokeria, olkaa hyvät!

 

Taateli-banaani-suklaakakku ripauksella kookosta

1 paketti taateleita ("tiiliskivi", 250g)

2 dl kookoskermaa

2 dl vettä

3 kypsää banaania

1 dl turkkilaista jogurttia

2 kananmunaa

2 dl kookosjauhoa

2 dl perunajauhoa

0,5 dl kaakaojauhetta

2 tl ruokasoodaa

1 tl (Ceylon)kanelia

(vuoan voiteluun esim. juoksevaa margariinia)

(koristeluun kookoshiutaleita)

 

 

 

Paloittele taatelikuutio pieniksi, laita palaset kattilaan ja lisää kookoskerma sekä vesi. Kuumenna sekoittaen kunnes taatelit ovat pehmenneet ja seos muuttuu paksummaksi. Ota kattila liedeltä ja anna jäähtyä hetken aikaa. Soseuta banaanit haarukalla ja lisää sose kattilaan taateliseokseen. Lisää joukkoon turkkilainen jogurtti ja kananmunat. Sekoita kuivat ainekset keskenään ja lisää ne kattilaan. Sekoita tasaiseksi taikinaksi ja kaada voideltuun vuokaan. Paista 180-asteisessa uunissa 30-50 minuuttia vuoan koosta riippuen. (Tätä omaa kakkuani paistoin noin 45 minuuttia, seuraavaa laakeampaan vuokaan tehtyä versiota noin 35 minuuttia.)

 

 

Banaani ja turkkilainen jogurtti antavat kakulle mehevyyttä

 

 

Usein tällaisessa tuhdissa kakussa on mukana sekä sokeria että vehnäjauhoja. Monille tuo yhdistelmä tekee nopeasti ähkyn ja turvonneen olon. Tästä kakusta sellaista oloa sen sijaan ei tullut, vaikka söin sitä (lounaaksi) melko ison palan kaksi reilua palaa ja yhden siivun vielä palanpainikkeeksi.

Pitäisikö sittenkin...

Pitäisikö sittenkin
muuttaa tästä pois.
    Uusi koti uuden alun
    kaikille antaa vois.

Pitäisikö kuitenkin
jäädä tähän asumaan.
    Kuka nyt mihinkään lähteä
    tahtoisi omasta kodistaan.

Pitäisikö sittenkin
koti myyntiin laittaa.
    Ehkä uusi koti voisi
    veriarvot laskuun taittaa.

Pitäisikö kuitenkin

säästää lasten koti.

    Ei voi kaikkea kerralla hävittää,
    pitää olla joku roti.

Pitäisikö sittenkin
laittaa koti kuntoon.
    Muuttaminenhan saattaisi
    viedä vain ojasta allikkoon.

Pitäisikö kuitenkin
luottaa remontin onnistuneen.
    Jospa vain vielä sijoittaisin
    kunnon ilmanpuhdistimeen.

Pitäisikö sittenkin
yrittää palata töihin.
    Saisi uuttaa ajateltavaa
    näihin päiviin, näihin öihin.

Pitäisikö kuitenkin
poissa vielä pysyä.
    En vielä kestä altisteita,
    se saattaa aikaa kysyä.

Pitäisikö sittenkin
keksiä jotain työtä.
    Saattaisi kiittää talouskin
    tällaisen ratkaisun myötä.

Pitäisikö kuitenkin
lakimies perheelle palkata.
    Mistä lähtien itse olen
    lakia osannut tulkita.

Pitäisikö sittenkin
itse lakia lukea.
    Onneksi on läheisiä
    joilta saa tähänkin tukea.

Pitäisikö kuitenkin
Lääkeannosta nostaa
    Vaikka lääkäri sanoikin;
    Ei yksin lääke voi auttaa.

Pitäisikö sittenkin
pysyä kotona aina
   Ei toisten homealtisteet
   silloin omissa keuhkoissa paina.

Pitäisikö kuitenkin
ruokavaliota muuttaa.
    Lisää luomuvihanneksia,
    ei liikaa omega kuutta.

Pitäisikö sittenkin
nukkua kunnon öitä.
   Ei väsyneenä jaksakaan
   keho tehdä töitä.

Pitäisikö kuitenkin
jotain edes päättää.
    Vähempi epävarmuus
    koko perheen hermoja säästää.

Pitäisikö sittenkin
vielä jaksaa luottaa,
    että jonain päivänä
    tämä kaikki myös hyvää tuottaa.

                            

Ajan hermolla vai ajasta aika hermona?

Viime kesänä pakkasimme pikkureppumme ja lähdimme anoppilaan, joka oli home-evakkokohteemme nro 1. Anoppi oli itse lähdössä varhaisteini-ikäisen poikansa kanssa matkoille kesäksi, ja sopi paremmin kuin hyvin, että me asuttaisimme sillä aikaa hänen kotiaan. Anopin koti on "samoilla kylillä" kuin omakin kotimme, eli lasten lähiympäristö pysyi siten melko tuttuna koko kesän.

Se tunne, kun ensimmäisenä iltana menimme nyssyköidemme kanssa siistiin, puhtaaseen asuntoon, oli helpottava. Ja rauhoittava. Olimme jättäneet taaksemme oman tyhjennetyn kodin, omat vaatteet ja lasten lelut. Päällä olleet vaatteet menivät suoraan pesukoneeseen. Levitimme isommille lapsille siskonpedin yhteen makuuhuoneeseen ja toisessa makuuhuoneessa odotti raikas, homeeton sänky "muutosta" väsyneitä nukkujia. Tuona iltana laitoin lapset nukkumaan, istahdin sohvalle lepäämään ja huokaisin helpotuksesta. Uskalsin hengittää syvään, eikä se tuntunut vaikealta.

Vieraassa kodissa eläminen ilman omia tuttuja tavaroita ja rutiineja on aina omalla tavallaan haastavaa. Lapset tietysti kaipaavat tuttuja tavaroitaan, mutta ovat myös hyvin nopeita sopeutumaan uusiin kuvioihin. Aikuisen sopeutuminen vieraaseen toimintaympäristöön voi olla haasteellisempaa. Pidän itseäni hyvinkin joustavana ihmisenä, joten pääsääntöisesti anopin kodissa eläminen ei tuottanut minulle ongelmia. Yhden asian erilaisuuden suhteessa omaan kotiini huomasin kuitenkin jo ensipäivinä. Siinä missä omassa olohuoneessa ja keittiössä puuhaillessani saatoin koska tahansa vilkaista kelloa kännykästä, digiboxista, mikrosta, uunista tai seinältä, ei anopin olohuoneessa katse löytänyt ajan ilmaisinta yhtään mistään. Paitsi siitä omasta kännykästä, mutta eihän yksi kello riitä pitämään ajan tasalla. Seinäkellostakin oli patterit loppu. Ja keittiössä mikron kello näytti mitä sattui.

Elämää ilman jatkuvaa mahdollisuutta vilkaista kellosta, mitä nyt pitäisi olla tekemässä ja mihin pitäisi seuraavaksi valmistautua ja onko jo kenties kiire? Onpa stressaavaa! Vai voisiko se olla jotain muuta? Jopa stressiä lieventävää?

Sen sijaan, että olisin ostanut varakelloja ympäri anopin asuntoa, päätin ottaa rennommin. Aamulla voi ihan rauhassa heräillä ja laittaa aamupalaa ilman tietoa siitä, onko kaikki aamupalatarvikkeet varmasti korjattu pois siihen mennessä kun kuuluisi jo aloittaa lounaan valmistelu. Ulos ei ole pakko lähteä juuri tasan kello 9, jotta sieltä ehtisi takaisin kotiin lounaalle tasan klo 11. Päivän ensimmäistä lämmintä ateriaa ei ole pakko syödä keittiön ruokapöydän ääressä juuri oikeaan kellonlyömään, vaan se voikin olla puistossa leikkien lomassa nautittu täyttävä välipala ja seuraava ateria voidaan valmistaa yhdessä sitten kun on nälkä.



Ajaton piknik katettuna

Edellä mainitut ovat ehkä kärjistettyjä esimerkkejä kellotetun aikataulun orjallisesta noudattamisesta, jota en nyt muutenkaan ole aina harrastanut. Tuo tilanne vain sai minut pohtimaan sitä, kuinka aikataulukeskeisessä kulttuurissa elämme. Tietynlainen suunnitelma aikataulun suhteen tuo epäilemättä selkeyttä arkeen, mutta ilman joustavuutta elämän aikatauluttaminen voi olla myös todella kahlitsevaa. Aikataulussa pysymiseen vaikuttaa aina myös itsestämme riippumattomat tekijät. Siispä mitä tiukemmat odotukset asetamme itsellemme aikataulun suhteen, sitä suurempi riski on sitten joutua pettymään itseensä, kun kaikki ei ole sujunut niin kuin pitää.

Lapsiperheen arjen pyörittämisessä noita itsestä riippumattomia tekijöitä riittää vaikka muille jakaa. Kun olet saanut puettua kolme lasta ulkoilua varten, niin aivan varmasti nuorimman vatsa on pitkän odotuksen jälkeen toiminut, ja pääset vaihtamaan vielä kerran vaippaa ja pukemaan koko vaatekerran uudestaan. Siinä vaipanvaihdon aikana keskimmäiselle lapselle tulee taatusti niin kuuma, että hän odotellessaan riisuu itsensä pelkille pikkukalsareille. Tässä kohtaa kellon vilkaiseminen ei yleensä helpota omaa stressiä, jos ajatuksissa oli jo ollut sopiva kellonaika ulkoilun päättymiselle. Se nimittäin taisi mennä jo.

Olen hyvin usein havahtunut siihen, että olen lasten kanssa kulkemassa paikasta A paikkaan B, ja kun lapset jäävät vitkuttelemaan paikan X kohdalla, pyydän heitä tulemaan äkkiä, että päästään eteenpäin. Sitten mietin, että mihin ihmeeseen me nyt olemme menossa niin kovin äkkiä. Kaupasta kotiin? No se koti kyllä odottaa ja ne kauppakassissa olevat ruoatkin säilyvät ihan hyvin sen viisi minuuttia pidempään, mitä matka vie kun lapset jäävät poimimaan ihania kukkia tien varrelta. Se vain tulee niin syvältä; "Mennäänpä nyt äkkiä" tai "Tulkaas nyt reippaasti".

Anoppilan kelloton arki oli hauskaa. Olihan meillä se kännykän kello, ettei ihan pudottu maailmanmenosta. Mutta välillä kokeilin, kuinka pitkälle päivää voimme jatkaa ilman mitään käsitystä kellonajasta. Vatsa kertoi, milloin oli nälkä ja haukotus kertoi, milloin oli aika laittaa pienin päiväunille. Ja tosiasiahan on, että loppujen lopuksi sisäinen kellomme on sen verran hyvin koulutettu, että asiat tapahtuivat päivän mittaan kuitenkin melko tuttuun aikaan. Mutta niiden tapahtumisesta ei määrännyt Neiti Aika, vaan me ja meidän fiiliksemme.


Tiedostan sen, että ilman aikatauluja eläminen kesälomalla on jotain hyvin paljon helpompaa kuin työ- ja kouluaikana. En tietenkään kehota heittämään kaikkia kelloja piiloon ja vetoamaan siihen, kun esimies haluaa tietää, miksi olet alkanut saapua töihin kolme tuntia muita myöhemmin. Ajatukseni ydin on siinä, että omille - ja lasten - hermoille voi tehdä todella hyvää päättää tietoisesti, että minun ei tarvitse koko ajan tietää, paljonko kello on. Että aina kun on mahdollista, voisin pysähtyä elämään siinä hetkessä ilman kiirettä seuraavaan hetkeen. Se tulee kyllä ilman ajastamistakin.

Tähän kohtaan on ehdottomasti jätettävä sisustustarrabuumin kliseiseksi tekemä lause, jonka merkitystä itsekin jo teini-ikäisenä pohdin: Carpe Diem. Tartu hetkeen.

Sisäilman sairastuttamat

Meitä on paljon. Sisäilmasta sairastuneita nimittäin. Tuolla jossain - ja tässä ihan lähellä - on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät pahasti herkistyttyään löydä sopivaa asuntoa. Perheitä, jotka joutuvat muuttamaan kerta toisensa jälkeen. Lapsia, jotka joutuvat vaihtamaan koulua joko asuinalueen vaihtuessa tai oman koulun sairastuttaessa. Työikäisiä aikuisia, jotka joutuvat luopumaan työstään, koska työpaikka ei ole sisäilmaltaan terve. Tai koska työssä ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, ja ihmiset kantavat vaatteissaan yllättävän paljon home- ja kemikaalialtisteita. Sillä kyllä vain; herkimmät saavat oireita myös näistä kanssaihmisistä. Alan pikkuhiljaa tajuta itsekin täyttäväni tämän määritelmän. Ei mikään kevyt juttu sosiaalialalla työskentelevälle.

Tiedättekö, kun kaupassa ohitsesi kulkee vanha mies, ja nenääsi kulkeutuu tietynlainen ominaistuoksu. Voit mielessäsi nähdä tuon miehen tunnelmallisen kotitalonsa tuvassa lisäämässä puita takkaan. Keittiössä samanlaisella ominaistuoksulla varustettu mummo keittelee isännälle kahvia. "Voi kun kotoisa vanhan mummolan tuoksu tuosta vanhuksesta tulee", ajattelet. Tunnelmallisen kotoisana pitäisit myös kotimökin tuoksua, jos tulisit sinne kutsutuksi. Varoitus idyllisen mielikuvan särkemisestä! Seuraa katsaus omaan nykyiseen maailmaani: Ohitseni kulkee vanha mies ja nenääni kulkeutuu ominaistuoksu. "Mikrobiperäistä hajua!", ajattelen, ja käännän pääni ennen kuin alan voida huonosti. Voin mielessäni nähdä tuon miehen vanhassa rintamamiestalossaan, joka aikapäivää sitten on monilta osiltaan lahonnut. Mikrobivaurioituneessa keittiössä mummo keittelee isännälle rohtoja pahentuneeseen yskään, ja vaikertaa kipeitä niveliään.

Ihmiselle, joka ei reagoi - tai tiedä reagoivansa - millään tavalla läpimädässäkään talossa, sisäilmasairauksista puhuminen voi kuulostaa hurjalta liioittelulta. Juttu on kuitenkin niin, että tässä sairaudessa on kyse kumulatiivisesta ilmiöstä. Se, mikä vielä kaksi vuotta sitten ei olisi aiheuttanut lainkaan oireita, voi tänä päivänä saada aikaan voimakkaan reaktion, jota pitää lääkitä esimerkiksi astmalääkkein tai kortisonilla.

Kun on oikein syvällä homekatastrofin pyörteissä, voi joskus syyllistyä siihenkin, että kaikki mahdollinen tuntuu johtuvan homeesta. Kynsi katkeaa tai kompastut maton reunaan, ja mieleen syöksyy huoli siitä, mille tällä kertaa olet altistunut. Kuitenkin maailmassa, jossa monet sisäilman sairastuttamat saavat kokea melkoista vähättelyä kohtaamiensa ammattilaisten taholta, pitää olla lupa pohtia myös niitä mahdottomalta tuntuvia oireita. Ja ne oireet ihan aikuisten oikeasti ja tutkitusti ovat myös muuta kuin perinteistä nuhaa ja yskää. Paljon on tutkittu ja paljon on vielä tutkittavaa, joten siksi. Siksi pitää saada miettiä myös vaikkapa sitä, käskinkö tänään lapsiani tilaamaan taksin toiseen kerrokseen siksi, että hometoksiinit sekoittivat päätäni. Ja näin siis siitäkin huolimatta, että siihen ajatusten takkuiluun voi olla - ja usein onkin - myös muita, perinteisempiä syitä. Kuten nyt vaikka se kuuluisa univelka.

Ne ammattilaiset, joiden taholta kerroin sisäilmasta sairastuneiden kokevan vähättelyä...no ne on kuulkaa monen alan edustajia. Ensimmäiset vähättelevät katseet ja toteamukset kohdataan tyypillisesti esimerkiksi isännöitsijää tavatessa.

   
"En kyllä usko, että siellä mitään hometta on... sä oot varmaan allerginen kissoille/siitepölylle/naapurin Veijolle... Ei hometta tarvi pelätä..."

Isännöitsijän tilalle voi työpaikallaan sairastuneen kohdalla kuvitella liudan työnantajan edustajia. Pahimmista sisäilmaoireista kärsivä - tai se joka uskaltaa avata suunsa - voi saada työyhteisössä hankalan tyypin leiman.

   "Sä oot vaan niin herkkä... ei täällä kukaan muu oireile..."

Sitten on erilaisia rakentamisen ja remontoinnin ammattilaisia, joiden kanssa saa jännittää, tekevätkö ne tosissaan sitä, mitä ovat tekemässä. Ei tarvitse omata superherkkää intuitiota huomatakseen, jos remppakaverin otteissa näkyy pientä vähättelyä tai huolimattomuutta.

   "No vaihdetaas nyt tässä rouvalle puhdas alajuoksupuu vähän kastuneen (lue:näkyvästi mikrobivaurioituneen) tilalle..."

Tällaista asenneongelmaa huomattavasti vaarallisempi suhtautuminen on kuitenkin tällainen:

   "No ei kai se nyt haittaa jos nää lahot alajuoksupuut jätetään tänne rakenteisiin... nehän jää piiloon..."

Loppuhuipennukseksi tässä ammattilaisten luettelossa halusin säästää ammattikunnan, jonka puoleen me olemme tottuneet luottamuksella kääntymään nimenomaan sairauden vaivatessa - lääkärit. Valitettavasti epäuskoisilta katseilta, vähätteleviltä sanoilta ja "vähän sinnepäin" toteutetulta työltä ei voi tämänkään ammattikunnan kohdalla välttyä.

   "Ei tällaisia niveloireita voi homeesta tulla... Nää on nyt vähän epätyypillisiä nämä oireet, että ei voi tietää mistä johtuu... no verikokeista ei nyt oikein ole hyötyä... Jospa kuitenkin oot masentunut?"

Kaikista esitetyistä ammattikunnista löytyy päteviä tekijöitä ja jos on oikein onnekas, löytää omaan verkostoonsa parhaat helmet. Tekstissä en viittaa yksittäisiin henkilöihin ja esitetyt kommentit ovat fiktiivisiä, joskin vahvasti tositapahtumiin perustuvia. Jos edustat jotain mainituista ammattiryhmistä, älä ota itseesi esimerkeistä. Kurkista mieluummin peiliin; ehkä olet juuri tuollainen mainitsemani helmi?

Tällaisia mietteitä ollut lähipäivinä...ja -viikkoina. Eilen tapasin pitkästä aikaa lääkärini, ja tapaamisesta lähti yksi jos toinenkin ajatusprosessi käyntiin. Kirjoittanen niistä lisää päästyäni prosessissa eteenpäin. Lupaus blogipolun varrelle: Vielä joskus kirjoitan tekstin akuutissa tunneryöpyssä ilman vahvaa sensuuria. (Ehkä!) Ja toinen lupaus: Ensi kerralla kirjoitan jotain positiivista.

Ps. Se oli muuten hissi, mikä niiden lasten piti tilata toiseen kerrokseen.