Sokerimonsterin uusi ulkomuoto

Mainitsin edellisessä postauksessani, että ajatukseni ovat olleet yllättäen muissa asioissa ja keskeneräiset tekstit odottavat täällä blogin uumenissa hiomista ja julkaisua. Yritän nyt jaksaa kirjoittaa ajatuksiani ulos tuolta pääkopasta - toivotaan, että tulevat kirjaimet muodostuvat järkeviksi sanoiksi; sanat ymmärrettäviksi lauseiksi ja lauseet luettavaksi tarinaksi. Kirjoitan melkoisen univelkaisena ja muutenkin on vähän pää pyörällä.

Kaksi viikkoa sitten oli karkauspäivä. Lähetin aamulla esikoisen kouluun ja vein pienemmät lapset mummille hoitoon. Suuntasimme siskoni kanssa ulkoilemaan Seurasaareen kauniin aurinkoisen päivän kunniaksi. Söimme eväät meren ääressä ja kuvailin kännykkäkameralla kevään valoa kohti kurkottavaa luontoa - ja haaveilin kunnon kamerasta. Kävelimme ja juttelimme lasten ulkovaatteista. Ihanan tavallista, mutta omassa nykyarjessani silti niin epätavallista. Niin ja onhan minulla ihan lääkärin kehotus tukea homesairaudesta toipumista ulkoilemalla raikkaassa säässä. Mielelläni toteutin tätä lääkärin määräystä. Ulkoilun jälkeen ostin (taas) karkkia, koska olin päättänyt aloittaa maaliskuun alusta uuden ryhtiliikkeen viljattomine ja sokerittomine ruokavalioineen ja kyykkyhaasteineen. Eihän sellaista muutosta voi tehdä ilman, että sen kunniaksi syö helmikuun viimeisenä päivänä paljon sokeria! Tässä vaiheessa en arvannut, kuinka paljon tulisin iltaan mennessä tuntemaan puistatusta karkkipussiani kohtaan. Sokerimonsteri oli aikeissa näyttää ihan uudenlaiset kasvot.

Olin joitain viikkoja aikaisemmin kiinnittänyt huomiota poikani lisääntyneeseen veden juontiin ja pissalla ravaamiseen. Tämä väheni, kun lapset olivat kuumetaudissa, ja sen vuoksi asia hetkeksi unohtuikin. Ollessani siskoni kanssa ulkoilun jälkeen kaupassa, sain puhelun äidiltäni, joka oli päättänyt kokeeksi mitata pojalta verensokerin. Se oli korkea. Ei vähän koholla, vaan selkeästi aivan liian iso lukema; 21. Vatsasta kouraisi ja huomasin kierteleväni kaupassa tajuamatta, mitä hyllyissä edes oli, tai mitä olin niistä itse etsimässä.

Haimme miehen kanssa lapsen hoidosta ja suuntasimme lääkäriin, missä verensokeri mitattiin uudestaan. Tunnustan toivoneeni, että tulos olisi ollut väärä; että mittari olisi ollut rikki tai sormissa olisi ollut mittausta ottaessa hirveästi sokeria. Laboratoriokäynnin jälkeen lääkäri kertoi verensokerin olleen 27. Kurkkua kuristi, ja tajusin kyllä mistä on kyse samaan aikaan kun lääkärikin sen sanoi "Kyllä tässä nyt on kyseessä ykköstyypin diabetes. Te lähdette nyt lastenosastolle harjoittelemaan diabeteksen hoitoa". Se oli kuin kylmä rätti kasvoille. Ja samaan aikaan polttavan kuuma rätti. Päässä vilisi yhtä aikaa miljoona ajatusta ja löi tyhjää. "Ei helvetti" taisi olla suustani päässyt vastaus lääkärille. Seuraavaksi koin pakottavaa tarvetta kertoa lastenlääkärille kymmeneen lauseeseen tiivistettynä, mitä perheemme elämään on vuoden sisällä mahtunut; minkälaisen vuoden huipennukseksi tämä lapsen uusi diagnoosi tuli. Oman autoimmuunisairauden puhkeaminen, homelöydökset kotona, evakkoon lähtö, remontti, irtaimiston menetys leluja myöten, paluu kotiin ja oireiden paheneminen uudelleen, uusi evakkoasuminen edessä ja lisää korjauksia. Ja sitten: diabetes.

Autossa matkalla päivystyksen kautta lastenosastolle näin repussani karkkipussin ja olisin halunnut heittää sen auton ikkunasta metsään. Sokeri. Sokeritauti! Verensokeri. Liikaa sokeria! Tuossa tilanteessa huomasin kuitenkin myös jotain perää lääkärin minulle toteamissa sanoissa: "sulla on vahva psyyke". Se kai se on, mikä sai nytkin pysymään rauhallisena. Selitin tyynenä temperamenttiselle lapselle, että menemme käymään vielä lääkärissä ja saamme ohjeita, miten pitää hoitaa jos on veressä liikaa sokeria, ja että sinne lastenosastolle saa joskus jäädä lapset myös yöksi. Harkitsin tarkkaan sanani ja tarkkailin, minkä tiedon lapsi missäkin vaiheessa oli valmis ottamaan vastaan. Pysyin rauhallisena myös, kun päivystyksessä otettiin huutavalta ja rimpuilevalta lapselta uusi verinäyte sormen päästä. Ja kun kämmenselkään asennettiin kanyyli tippaa varten, pidin rauhallisena kiinni lapsesta, joka huusi "Te lääkärit ootte typeryksiä!!" niin, että sairaala raikui. Eri toimenpiteiden välissä poika ihaili akvaarion kaloja ja minä mietin, mitähän tutkimuksia vielä pitää tehdä. Illalla pääsimme väsyneen ja nälkäisen lapsen kanssa osastolle, missä todellisuus taas avautui vähän lisää: tässä nyt on tämä lapsi, jolla on diabetes ja sitä aletaan hoitaa insuliinipistoksilla. Pysyin tyynenä ja pidin lapsesta kiinni, että insuliini saatiin pistettyä ja lapsi saisi syödä ruokansa. Iltatoimien jälkeen peittelin pojan nukkumaan ja lauloin tutut unilaulut. Unen tultua lähdin ja lapsi jäi isänsä kanssa osastolle. Istuin auton rattiin. Siinä oli minun hetkeni olla vähemmän vahva. Kuten niin monessa käänteessä kuluneen vuoden aikana, tuo oli se paikka, jossa sain yksin särkyä ihan pieneksi hetkeksi. Se pieni hetki riittää, ja sen jälkeen saan ajatukseni koottua sellaiseen kuosiin, että pystyn taas toimimaan rauhallisen päättäväisesti. Ajatusten kokoamista vartin ajomatkan ajan. Että pystyn palaamaan seuraavana aamuna lapsen luo osastolle ja olen tuolloin yhtä vahva, tai ehkä jopa vahvempi kuin edellisenä iltana.

Lastenosastolla kului viikko. Nuo seitsemän päivää kuluivat toisaalta todella nopeasti, ja toisaalta viikon kuluttua tuntui, niin kuin olisimme olleet sairaalassa jo paljon pidempään. Viikon aikana neljävuotiaani näytti uskomatonta reippautta ja yllätti tavalla, jota en ensimmäisenä maanantaina olisi arvannut. Lapsi, joka ei ole aiemmin kestänyt pienintäkään naarmua sormessaan, alkoi itse juosta huoneestaan kanslian ovelle ja pyysi hoitajalta insuliinikynän. Hän alkoi käyttää puheessaan luontevasti sanoja pikainsuliini ja verensokerin mittaus, ja kysyi onko tietyissä ruoissa paljon hiilihydraatteja. Ruokailun jälkeen kuulin pojan raportoivan käytävässä työntekijälle, että oli syönyt reippaasti kaikki ruokansa ja lasketut hiilihydraattinsa - asiaa kuunnellut laitosapulainen hymyili. Kun olin poissa osastolta, poika oli kutsunut soittokellolla hoitajan paikalle, sillä lastenohjelma oli loppunut ja dvd piti laittaa pyörimään alusta.

Verensokerin mittaus ja insuliinin pistäminen eivät suinkaan ole mitään pojan lempipuuhaa, ja kotona on tullut vastaan monenlaisia tilanteita asian vuoksi. Joskus saattaa mennä tunti, ennen kuin koko operaatio suostutteluineen ja kiristämisineen on saatu toimitettua ja pääsemme aloittamaan ruokailun. Olen tämän suhteen armollinen, sillä vielä 15 päivää sitten lapsi sai ryhtyä syömään ilman piikitystä - ja minä sain annostella ruoan ilman hiilihydraattien ja insuliiniannosten laskemista. Silloin ei vielä tarvinnut sanoa kaksivuotiaalle, että "menetkö nyt kauemmas hyppimään, kun äitillä on insuliinikynä kädessä" eikä seitsemänvuotiaalle, että "kuuntelen sinua kohta, mutta nyt täytyy saada tämä pikkuveli syömään hunajaa, että liian matala verensokeri saadaan nousemaan". Toki saimme kolme päivää kotiutumisen jälkeen vähän lisähaastettakin, kun lapsille iski vatsatauti ja myös tuore diabeetikko oksensi. Positiivista on se, että oksentelu jäi tällä erää yhteen iltaan ja nyt keskitytään verensokerin ja insuliinimäärien tasapainottamiseen.

Diabeteksen puhkeaminen on jo itsessään aina jonkinlainen kriisi perheelle, koska se muuttaa väistämättä arjen kuvioita. Jos olet lukenut blogini aloituskirjoituksen, tiedät, että tämä diagnoosi ei tullut ihan normaalin arjen keskelle. Diabetekseen kuitenkin sopeutuu, ja vähitellen se on luonnollinen osa arkea. Näin haluan uskoa, ja uskallan sanoa jo nyt, kun diagnoosista on kaksi viikkoa. Tämä on nyt keskimmäisen lapsemme juttu. Yksi on vanhin, kaikkein isoin. Yksi on nuorin, meidän vauva - vaikkakin kohta kaksivuotias sellainen. Yksi on aika iso poika, keskimmäinen, diabeetikko.

En nyt sano tässä mitään ajatuksistani sen suhteen, voiko kosteusvauriohomeiden toksiineille altistumisella olla jotain yhteyttä ykköstyypin diabeteksen puhkeamiseen, koska minulla ei ole esittää asiasta tutkimusnäyttöä suuntaan eikä toiseen. Ymmärrätte varmaan, että aiheeseen liittyviä kysymyksiä pyörii kuitenkin mielessäni. Ei vähiten siksi, että yksi kotoamme löytyneistä homelajeista on sellainen, jota on Suomessa löydetty monista kohteista, joissa on ollut tavallista enemmän autoimmuunisairauksia. Autoimmuunisairauksien syntymekanismi ylipäätään kiinnostaa nyt entistä enemmän, samoin kuin ympäristötekijöiden merkitys niiden puhkeamisessa.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Blogini on siis saanut homesairauden ja sisäilma-asioiden ohelle tällaisen uuden, odottamattoman aihepiirin; lapsen ykköstyypin diabetes. Eiköhän senkin tiimoilta tule vielä asiaa, ajatuksia ja erilaisia tarinoita purettavaksi.