Siedätyksen olematon keveys

Vetäisen nyt pinkit lasit päähän, jos ne vaikka vähän hillitsisivät kiukkua, jota tunnen, kun ajattelen näitä seuraavia asioita. Itse asiassa vertauskuvallinen pinkkien lasien läpi katselu ei ole kovinkaan kaukana siitä ohjeistuksesta, jolla sisäilmasta sairastunutta ihmistä yritetään saada säilyttämään työkykynsä. Sitä kutsutaan myös käyttäytymisterapiaksi, oireidenhallinnaksi ja - seuraa sisäilmasairaan kirosana - siedätykseksi.

Ei, en ole 70-vuotias,

ja käteni eivät normaalisti

näytä tältä

Älä ymmärrä väärin; kannatan yleisesti positiivista ajattelua ja yritän nähdä valonhäivähdyksiä säkkipimeässäkin. Jotka minut tuntevat, tietävät että tämän kaiken homemyllerryksen ja sairastelun keskelläkin olen hymyillyt niin isännöitsijälle kuin kassatädeillekin. En väheksy oman asennoitumisen merkitystä oireiden sietämisessä, mutta leveinkään hymy ei ole estänyt oireiden syntymistä silloin, kun olen altistunut myrkylliselle sisäilmalle.

Ja nyt kirjoitan sanat, joiden kohdalla on todella vaikea vastustaa kiusausta käyttää ISOJA KIRJAIMIA. Ja kursivointia. Ja alleviivausta. Mutta tyydyn nyt (kahteen) huutomerkkiin: En ole psyykannut käsiäni turvoksiin ja lihaksiani maitohapoille sisäilmaongelmaisessa tilassa!! Lapseni kevätjuhla ei ollut stressaava tilanne, joten siellä alkanut (ja ulkona helpottunut) nivelsärky ja -turvotus ei johtunut stressistä!! Ja ennen kaikkea: ei, en aio kokeilla siedätystä tilassa, jossa on selvä kosteus- ja mikrobivaurio!!

Mikä ihme siinä on, että ehdotus siedättäytyä myrkyille on jotenkin hyväksyttävä hoitomuoto silloin, kun on kyse sisäilmaongelmien vuoksi sairastuneista ihmisistä? Ilman omakohtaista kokemusta esitän villin veikkauksen, että lääkäri tekisi hoitovirheen, jos ehdottaisi maksansa vaurioittaneelle alkoholistille viinan määrän lisäämistä asteittain. Selvähän se on, että toleranssi alkoholin suhteen kasvaa, mutta yhtä selvää on, että hoidossa tuetaan pääsemään eroon alkoholista, koska maksa joutuu liian kovalle koetukselle vaikka pää vielä näennäisesti kestäisi. Tai jos tupakoitsija hakisi apua lääkäristä tupakoinnin lopettamiseen huolestuttuaan sen vaikutuksesta keuhkoihinsa. Olisiko hyväksyttävää ohjata häntä siedättymään tupakkatuotteille ja käyttää perusteena vaikkapa sitä, että eiväthän kaikki tupakoitsijat kuitenkaan sairastu?

Pinkkien lasieni linssit taisivat jo helistä siruina pitkin lattiaa, mutta liimaillaan ne sitten kivasti kasaan, kun olen sanonut sanottavani. Miksi minun pitäisi tietoisesti altistaa yhtään mitään elimistöni osaa terveydelle haitallisille myrkyille? Tai tarkemmin sanottuna: miten lääkäri voi kehottaa potilasta altistamaan yhtään mitään elimistönsä osaa terveydelle haitallisille myrkyille?

Olen miettinyt, miksi esimerkiksi työterveyslääkärini kyseenalaisti oireet, joita kerroin saavani sisäilmaongelmaisessa tilassa. Miksi hän kysyi, onko niistä ongelmista nyt niin haittaa ja voisiko niille kuitenkin siedättyä? Onko kyse välinpitämättömyydestä tai tiedonpuutteesta? Nämä kaksi asiaa menevät sikäli vähän limittäin, että tietoa kyllä on saatavilla jos sitä välittää etsiä.

Kävely raittiissa ulkoilmassa tukee toipumista

Sitä tuntee olonsa kovin typeräksi, kun menee mainitsemaan lääkärin vastaanotolla oireista kertoessaan sanan "sisäilma". Tai vielä pahempi - sus' siunatkoon - "home". Ja sitten tajuaa, että toinen katselee aihetta ihan eri planeetalta. Itse luen toista ihmistä hyvin tarkkaan, ja näen silmistä tai luen rivien välistä, jos kuulija ei ota kertomaani ihan tosissaan. Niinpä en varsinaisesti yllättynyt, kun lääkärini totesi, että ei usko käsieni turvotuksen ja niveloireiden liittyvän sisäilman epäpuhtauksiin. Olin tiennyt tämän jo ensimmäisestä puhelusta alkaen. Ihan asiallisesti hän oli minua tästä epäuskoisuudestaan huolimatta kuunnellut ja hoitanut. Mutta sitten tuli tämä tapaaminen, jossa matto sujahti jalkojen alta ennen kuin ehdin sanoa kosteusvauriohometoksiini. Tässä tapaamisessa keskustelu kävi haastavammaksi, sillä sana "sisäilma" oli tullut kommunikaatiomme väliin. Ehdotin itse, että unohdetaan koko sisäilma ja ihmetellään vain särkeviä, turvonneita niveliäni; olenko työkykyinen? Ei onnistunut enää. Siinä se "sisäilma" olla jökötti keskustelun teemana; sitkeässä kuin sädesienen haju perunakellarissa. Ja kun ei se aiheuta tällaisia oireita, niin ehkä koko oireita ei ole olemassakaan.

Yritän yleensä löytää jonkin ratkaisuehdotuksen tai toista osapuolta ymmärtävän loppukaneetin tekstiini, mutta nyt ei oikein irtoa. Sanotaan nyt kuitenkin, että ihmekös tuo jos lääkäri uskoo niin kuin uskoo - tai tässä tapauksessa ei usko - kun hänet on niin opetettu. Ja senkin vielä sanon, että toivottavasti en ollut ainoa, joka tunsi itsensä tuolla vastaanotolla hieman typeräksi. Itsensä typeräksi tuntemisessa on se hyvä puoli, että se voi pakottaa katsomaan peiliin ja miettimään pari kertaa uudestaan.

Homekriisi lasten näkökulmasta

Olen pitkään halunnut kirjoittaa jotain tästä kuluneesta vuodesta lasten näkökulmasta; sanoittaa sitä, mitä homehelvetti on tarkoittanut perheemme pienille. Lapsethan ovat joutuneet luopumaan lähes kaikesta.

Lapsille on tunnetusti tärkeää, että arkea rytmittävät rutiinit, joiden avulla he pystyvät sopivasti ennakoimaan päivän kulkua. Rutiineihin kuuluu toistuvien tapojen lisäksi suurinpiirtein pysyvä ympäristö. Tutussa ympäristössä muodostuu huomaamatta vakiintuneita tapoja: missä kukin istuu ruokapöydässä; kuka istuu sohvan vasemmassa reunassa; mitä tehdään Pikku Kakkosen jälkeen; millä lusikalla syödään puuroa; missä vaiheessa iltatoimia valot sammutetaan; miten kädet pestään ulkoilun jälkeen; missä kohtaa asuntoa istutaan mittaamaan verensokeri ja pistämään insuliini...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Pieniä asioita, joihin ei kiinnitä edes huomiota, kun ne toimivat.

Lomamatkalla hotellihuoneessa tutut kaavat rikkontuvat, eikä se haittaa. Siihen on hyvä tottua, että muutoksiakin voi tulla. Tavarat löytyvät matkalaukuista - jos löytyvät, ja ruokarytmi muodostuu loma-aikataulun mukaan. Rentoa ja mukavaa. Jossain vaiheessa matkaa äidit ja isät alkavat odottaa paluuta tuttuun arkeen, kun vaatteet on matkalaukuista myllätty ympäri muutamaan kertaan ja lapsetkin ehkä odottavat pääsevänsä käsiksi kotona odottaviin uusiin legoihin. Kotiin palattua todetaan rentoutuneena "muualla hyvä, kotona paras". Ja arki jatkuu.

Puhun jokaisen lapseni puolesta kun sanon, että edellä kuvaamieni tuttujen rutiinien rikkoutuminen vuodeksi on liikaa. Etenkin kun siihen sisältyy suunnittelemattomuus, ennakoimattomuus ja epävarmuus. Vuoden ulkomaankomennus olisi sekin jonkinlainen stressitekijä, mutta pääasiassa positiivinen sellainen, koska poissa ollessa voisi pitää mielessä tiettyä mielikuvaa kodista ja siitä tutusta ympäristöstä, johon aiotaan palata. Mutta se, miltä en ole pystynyt suojelemaan lapsiani, tekee minut surulliseksi.

Vuoden aikana lapseni ovat joutuneet luopumaan kaikista tutuista leluistaan unileluja ja lempisatukirjoja myöten. Osa leluista on toki vielä tallessa laatikoihin pakattuna, mutta meiltä ennen remonttia löytyneiden homelajien ja omien sekä lastenkin oireilun perusteella on oletettavaa, että suurin osa niistä tulee vielä päätymään muiden lelujen joukkoon kaatopaikalle. Ja jos totta puhutaan, niin lapset ovat joutuneet tekemään tuon tutuista leluista ja tavaroista irtautumisen vuoden sisällä kahdesti, kun oireilu teki comebackin talvella ja lähdimme evakkoon toistamiseen - asuntoon jäivät juuri jouluksi ostetut, huolella valitut uudet lelut.

Esikoinen aloitti koulu-uransa evakkokaksiosta käsin. Keskimmäinen, rutiineja rakastava neljävuotias on viiden kuukauden aikana totutellut diabeteksen hoitoon kolmessa eri asunnossa. Kaksivuotias kuopus on asunut puolet elämästään vaihtelevissa väliaikaisasunnoissa. Elämäntapamme ja -rytmimme on kyllä ollut sellainen, että lapset ovat tottuneet joustamaan, eivätkä hätkähdä arkirutiinien väliaikaisista muutoksista. Tässä vaiheessa homepainajaistamme voin kuitenkin tunnustaa, että rutiinit ovat rikkoutuneet liian pitkäksi aikaa ollakseen vaikuttamatta lapsiin ja itseenikin. Tämä viimeisin muutto jollain tapaa katkaisi kamelin selän. Ehkä se sai tajuamaan, että tässä suossa tullaan vielä tovi tarpomaan. Ja olihan sekin aika herättelevä kokemus todeta, että oma muuttokuorma on tässä vuoden aikana kutistunut sellaiseksi, että muuton voi hoitaa yhdellä pikkuautokeikalla ja parilla farmariautokeikalla lastensänkyjen ollessa ainoat pysyvät huonekalumme. Nekään eivät tosin mahtuneet mukaan kesän evakkopaikkaan.

Leluista luopuminen on vain osa sitä luopumista, jonka lapsemme ovat joutuneet käymään läpi. He ovat luopuneet niistä rutiineista, joita alussa kuvasin. Niistä, joiden olemassaoloa ei huomaa ennen kuin ne puuttuvat. Heillä ei ole vakiopaikkoja ruokapöydässä; esikoisen koulureitti ei ole sama elokuussa, kuin se oli toukokuussa tai helmikuussa; kaksivuotiaalla ei ole omaa pottaa omalla paikalla lavuaarin alla; diabeetikolla ei ole vakiintunutta paikkaa, jossa pistämiset hoidetaan. Ei ole omaa vaatekaappia, jossa jokaisen vaatteet olisi omalla hyllyllään viikattuna tai leluhyllyä, josta suosikkilelu löytyisi heti aamulla herättyä. On vain kaupan kestokasseja toisen ihmisen huoneen nurkissa ja muutamia epämääräisiä leluja niihin pakattuna. Ja muovilaatikoita täynnä paperitavaraa, jonka tulee säilyä muutettaessa paikasta toiseen. Niin ja lasten ukilta saamat peltiset rasiat, joihin ukki oli kerännyt aarteita, kuten kiiltäviä koristekiviä ja vanhoja kolikoita. Omia sänkyjä ei ole, omista huoneista puhumattakaan.

Olen hiljattain huomaamattani lakannut puhumasta kotiin paluusta, koska sen onnistumisesta ei ole nyt mitään takeita. En voi sanoa KUN muutamme omaan kotiin... sen sijaan käytän ilmaisuja JOS koti saadaan kuntoon ja etenkin "sitten kun asutaan jossain omassa kodissa...".

On takuulla raskas kokemus lapsille, kun menettää tietyllä tapaa juurensa. Onhan heillä muistoja, mutta usein lapsilla on myös "ensimmäinen leluautoni", "lempileluni" tai "ikioma kylpypyyhkeeni".

Joustaminen ja muutokset ovat hyväksi tiettyyn pisteeseen asti. Meillä tuo piste on tullut vastaan ja ollaan siirrytty alueelle, jossa äitinä joudun tekemään kahta kovemmin töitä luodakseni lasten arkeen edes jotain pysyvyyttä. En todellakaan onnistu siinä joka päivä, en edes joka toinen. Haluan uskoa, että tämäkin sekava vaihe saadaan jotenkin hoidettua kunnialla ja arkeemme muodostuu sellaiset helpottavat - ei kahlitsevat - rutiinit, jotka auttavat elämän ennakoimista. Edes sen seuraavan hetken ennakoimista, ja kenties vähitellen jopa seuraavien päivien ennakoimista.

Ps. Kirjoitus on loppukesän aikana tuotettu, ja sen jälkeen on tehty isojakin ratkaisuja. Tätä en kuitenkaan halunnut jättää julkaisematta, sillä tässä on painavaa asiaa - vaikkakin vasta pintaraapaisu - siitä, minkälaiseen katastrofiin homeongelmien vuoksi voi ajautua.

Kotikuume

Facebook mainosti uutisvirtani keskellä metallisia sisustusesineitä ja kodin tarvikkeita. Ensimmäinen ajatukseni oli: "nämä sopisivat meille, koska ne ovat ehkä tarvittaessa puhdistettavissa homemyrkyistä". Klikkasin itseni kaupan sivulle ja aloin selailla ale-tuotteita. Ihan huvikseni, koska en nyt tosissani ala väliaikaisasunnon sisustamiseen sijoittamaan kovin suuria euroja. Siinä kuvia selatessa iski yllättäen voimakas kotikuume.

Tajuntaani iski, että olemme olleet jo vuoden päivät ilman täysin kodilta tuntuvaa ikiomaa kotia. Meitä on siunattu läheisillä, joiden avulla ja tuella meillä on ollut koko tämän prosessin ajan katto pään päällä ja öisin tyyny pään alla. Emme ole olleet asunnottomia, ja siitä olen todella kiitollinen. Tästä syystä tuntuu liian rajulta sanoa, että olisimme olleet kodittomia, mutta sanan tavanomaisesta poikkeavassa merkityksessä olemme sitäkin olleet.

Kuluneen vuoden aikana olemme majailleet anoppilassa; asustaneet evakkoasunnossa; muuttaneet väliaikaisten kalusteiden kanssa omaan kotiin, jossa puolet asunnosta on ollut vielä pois käytöstä; ja lähteneet uudestaan väliaikaisasuntoon. Näistä kaikista tuo omassa kodissa vietetty aika oli kai lähimpänä tavallista elämää kotona, mutta kyllä se oli loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin tavallista. Nyt jälkeenpäin ajateltuna perheemme sairasteli noiden neljän kuukauden aikana vähän väliä. Mentiin taudista toiseen, ja samalla tarkkailin omia oireitani ja yritin torjua sitä tosiasiaa, että niveleni olivat jälleen kipeytymässä. Sitten tuli kevät ja pojan diabetesdiagnoosia seurannut hieman sumuisempi polku, joka lopulta johti tämänhetkiseen evakkoasuntoon. Niin että ei se omassa kodissa asuminen ihan vielä saanut aikaan tunnetta, että oltaisiin asetuttu kotiin.

Olen aiemminkin kertonut yrittäväni tehdä väliaikaisesta asunnosta kodin, jossa lapset saavat asettua olemaan rauhassa, ilman murheita seuraavasta siirrosta. Tunnen myös kliseen "koti on siellä, missä sydän on". Lause on aikoinaan koristanut yhden kotimme keittiön seinää. Siinä kodissa oli liikaa tavaraa ja muka liian vähän neliöitä, mutta se oli koti.

Tämä sisutustarvikkeiden selaamisesta alkunsa saanut kotikuume on erilaista kuin asuntokuume. Se ei perustu haluun hankkia kivoja tavaroita eikä siihen varsinaisesti liity sisustusvimmaa. Vaikka kyllä minä sisustamistakin kaipaan. En tavaroiden takia, vaan luodakseni oman näköisen, omalta tuntuvan toimintaympäristön ja visuaalisen ilmeen. Materian asema on tässä prosessissa muuttunut melko mitättömäksi.

Joku pohti kerran, voiko tuntea koti-ikävää, vaikka on jo kotona. Kotikuume on ikävää asuntoon, joka tuntuu lattiasta kattoon, seinästä seinään ja kaikkine näiden väliin jäävine romppeineen omalta kodilta.

Koti on paikka, jossa voit istuttaa pihalle tai parvekkeelle siemeniä multaan ja odottaa niiden kasvua. Kotona voit laittaa laatikkoon koriste-esineen ja päättää ottaa sen sieltä esiin taas seuraavana keväänä. Koti on sellainen asunto, jossa voidaan suunnitella juhannusta tai syksyllä vietettäviä lastenkutsuja. Kotiin voidaan kutsua vieraita ja jokaiselle vieraalle löytyy istumapaikka. Kotona saat asetella hyllylle rivin valokuvia ja pyyhkiä niistä pölyt tässä kuussa, ensi kuussa ja sitä seuraavana. Kotona on vaatekaappi, jossa on hyllyillä oikean kauden vaatteita. Kotona voit suunnitella maalaavasi ensi kesänä makuuhuoneen seinän.

Koti on kiintopiste ja turvapaikka. Kotona jokainen tietää, kuka on. Kotiin mahtuu leikkiä, naurua ja iloa, ja siellä on tilaa myös kiukulle ja itkulle. Kotona esineillä on tarina ja tavaroilla oma paikka.

Tällaista kotia ikävöin. Sitä on kotikuume. Haluaisin laittaa parvekkeelle yrttejä ja opetella pitämään ne hengissä. Haluaisin kokata terveellisesti omassa keittiössä, hakea mausteyrtit parvekkeelta ja kutsua ystävätkin syömään. Vuoden patjalla nukkumisen jälkeen kaipaisin kodikasta oikeaa sänkyä raikkaine lakanoineen. Haluaisin yhtyä lapsen intoon, kun hän kuukausia etukäteen alkaa suunnitella 5-vuotiskutsujaan. Innostunkin hänen kanssaan, mutta samalla ääni sisälläni muistuttaa; "katsotaan nyt missä sitten asumme". Liian monet asiat tuntuvat väliaikaisilta, ja "katsotaan" sekä "odotetaan" ovat saaneet liian suuren roolin arjessa.

Olen luonteeltani hyvin kärsivällinen, joten ihan pienestä en epätoivoon vaivu. Enkä epätoivoa tunne nytkään. Kotikuumetta vain. Kovaa kotikuumetta.

Ps. Tämä asuntoleikki on saamassa jälleen uuden käänteen, kun kuun vaihteessa muutamme anopin kotiin pariksi kuukaudeksi hänen ollessa itse matkoilla. Se on sitten viides asuinpaikka vuoden sisällä.

Pps. Pahoittelen, että teema ja kirjoitus oli jälleen synkänpuoleinen tai vähintäänkin haikea! Lupaan seuraavalla kerralla kirjoittaa jostain iloisesta; vaikka vaaleanpunaisten lasien kanssa. Tai jos en seuraavalla, niin sitä seuraavalla. Mielessä nimittäin sinkoilee jo lauseiksi hakeutuvia sanoja sisäilmasairaan ja lääkäreiden välisestä kohtaamisesta. Nuo sanat eivät ole vaaleanpunaisia - jollei sitten kiukku ole pinkkiä.

Sairas home ja homesairaus

Vuoden ajan olen virallisesti ollut sisäilmasairas - tai vähän karummin ilmaistuna homesairas - ja silti yhä edelleen syyllistyn itseäni vähätteleviin ajatuksiin. Tai jos totta puhutaan, niin tämän vuoden mittaisen taipaleen jälkeen olen vihdoin siinä pisteessä, että vähättelevien ajatusten hiipiessä mieleen sisuuntunut homesairas minä pystyy suoristamaan selkärankaa ja toteamaan: "Sinä et kuvittele. Olet oman kehosi paras asiantuntija. Kuuntele itseäsi.". Se vähättelevä minä tottelee jälkimmäistä jo melko hyvin.

Ne vähättelevät ajatukset liittyvät siihen, tunnistanko homeoireet. Voinko luottaa siihen, että tietyt tuntemukset kertovat altistumisestani sisäilman epäpuhtauksille. Jos joku toinen kertoisi minulle, että tietyssä tiloissa oleskellessa alkaa huimata, ajatukset takkuavat, ääni käheytyy, päätä särkee ja nivelet muuttuvat jäykiksi, kehottaisin ehdottomasti välttämään sellaisessa tilassa oleskelua. Ilman epäilystäkään. Mutta annas olla, kun nuo oireet ovat omia kokemuksia, niin johan se vähättelevä puolisko vihjailee, että "saattaa olla ihan sattumaa vaan..." tai "se nyt vaan on tuo perussairaus...".

Ennen homealtistusta ei ollut mitään perussairautta. Erilaisia lomakkeita täyttäessä sain laittaa kaikkien sairauksien kohdalla rastin ei-ruutuun. Nykyisin joudun jännittämään myönnetäänkö remonttilainaan lainaturvaa, koska on tämä perussairaus ja lääkitys.

Moni kokee homeille tai muille sisäilman epäpuhtauksille altistuessaan niveloireita, turvotusta ja lihasvoimien heikentymistä. Useimmiten nämä oireet helpottuvat puhtaisiin tiloihin siirryttäessä. Oma oireiluni alkoi homekodissa lievällä nivelsäryllä ja huipentui diagnoosiin polymyosiitista. Kuulun siis niihin, joilla ärsytysoireiden lisäksi on ehtinyt puhjeta varsinainen hoitoa vaativa sairaus. Mainittakoon tässä yhteydessä, että ensisijainen hoito sekä edellytys lääkehoidon tehoamiselle on altistusten välttäminen. Tämä on näihin asioihin hyvin perehtyneen professorin näkemys, ei ainoastaan omani.

Yksi tapaamistani lääkäreistä totesi sairauden puhkeamisen syistä päätään keinutellen, että "niin, sitä voidaan vain arvailla". Ja sitten jatkettiin keskustelua kortisoniannoksesta. Muille lääkäreille en tainnut edes avata suutani aiheesta. Autoimmuunisairauksien kohdalla usein sanotaan, että ei tiedetä, mikä (ulkoinen) tekijä sairauden lopulta puhkaisee. On kai helpompi jäädä tähän "ei tiedetä" -ajatteluun kuin avata oma ajatusmaailma sille mahdollisuudelle, että toksisille homeille altistuminen voisi hyvinkin olla yksi näistä sairauden puhkeamista edistävistä tai jopa aiheuttavista tekijöistä.

Sinänsä on loppupeleissä yhdentekevää, onko homealtistus puhkaissut sidekudossairauteni vai ei. Tiedän joka tapauksessa, että oireeni pahenevat jos altistun. Tiedän, että koko kehoni reagoi tuntemuksilla, jotka vastaavat myrkytystilaa. Tiedän, että kortisoni voi helpottaa oireita, mutta tiedän että se tekee ainoastaan sen; helpottaa oireita, jotka palaavat uudestaan jos vietän aikaa epäpuhtaissa tiloissa. Tiedän, että polymyosiitin oireet voivat aktivoitua jos altistan itseni sisäilman myrkyille.

Eri tahoilta vastaan tuleva epäluuloinen suhtautuminen on omiaan vahvistamaan sen oireideni todellisuutta vähättelevän minän ääntä. Se saa minut kerta toisensa läpi kertaamaan mielessäni tai ääneen läheisille sekä vertaisille sitä prosessia, jonka perusteella epäilen tiedän homealtistuksen olevan oireideni takana. Oireeni alkoivat homealtistuksessa; helpottuivat evakkokuukausien aikana; pahenivat parin kuukauden aikana uudelleen remontoituun homekotiin palaamisen jälkeen; helpottuivat ruokavalion tukemana kuukauden evakossa olon jälkeen.

Koulun kevätjuhlan jälkeen

Viimeisin vahvistus tämän prosessin todellisuuteen tuli kuukauden aikana, kun altistuin valitettavasti työni kautta joillekin toistaiseksi tuntemattomille sisäilman epäpuhtauksille. Ensimmäisenä tuli pieni särky sormien niveliin ja nivelten jäykkyys liikkeelle lähtiessä. Vähitellen alkoi olla tuttua aivosumua ja lopulta muutaman tunnin altistumisen jälkeen autolla ajaminen alkoi tuntua epäilyttävältä olon ollessa kuin pienessä sievässä.  Olen pitkään väittänyt reagoivani altistusta seuraavana aamuna jäykillä sormien nivelillä. Altistuksen jälkeisenä aamuna sormet eivät mene koukkuun, mikä johtunee sekä itse sormien että myös ranteiden turvotuksesta. Tätä ei ollut pitkään aikaan ilmennyt, kunnes havahduin tämän kuluneen kuukauden jälkeen siihen, että aamuisin oli vaikea nousta sängystä (tai siis lattialta patjan päältä) ja käsi ei mennyt lähellekään nyrkkiä heti heräämisen jälkeen. Uskoin tämän johtuvan altistumisesta, mutta silti se vähättelevä minä kuiski "sattumaa vain" -ehdotuksiaan. Kunnes tuli päivä, jolloin en altistunut, ja sitä seurannut aamu, jolloin käsi meni nyrkkiin. Jo riittää epäluuloisuus!

Ärsytysoireet helpottuvat tyypillisesti pian tai heti altistuksen loputtua. Sen sijaan oireet tässä laajuudessa, missä ne ovat minuun ja kehooni iskeneet, vaativat helpottuakseen vähän pidemmän ajan. En itsekään tiedä kuinka kauan. Vaikka saan käteni aamulla nyrkkiin, ovat nivelet edelleen "epänormaalit"; turvoksissa ja särkevät. Elimistön puhdistuminen sinne kertyneistä myrkyistä vie aikansa. Oireiden helpottamiseksi jatkan aloittamaani ruokavaliota ja surffailen netissä tehden hakuja puhdistaviin ruoka-aineisiin liittyen. Tiedän, että minun tulisi nyt viettää myös vähän erakoituneempaa elämää ja välttää esimerkiksi turhia kauppakeskuskäyntejä, koska ne ovat varma tapa saada pientä lisäaltistusta joko rakenteiden, ilmastoinnin, homeisissa tiloissa varastoitujen tuotteiden tai kanssaihmisten vaatteissaan kuljettamien altisteiden kautta. Kyllä; juuri näin pienestä se voi joskus olla kiinni. Sisäilmasairaan ei auta miettiä, että "missä tahansa voi altistua, joten sama liikkua missä vaan". Jos joku paikka todennäköisesti aiheuttaa oireita, on pohdittava kahdesti, kannattaako sinne mennä.

Koskaan ennen en ole näin tarkasti pohtinut omia tuntemuksiani ja havainnoinut kehoani kokonaisuutena. Mikään muu tilanne ei ole saanut minua ajattelemaan ruokavalioni vaikutusta koko elimistöön; aineenvaihdunnasta tulehdustilaan ja energiansaannista kuona-aineiden poistoon. Ei siis niin synkkää pilveä, etteikö siellä jossain takana aurinkokin paistaisi.

Sanoja homesuon silmäkkeestä

Se vie yöunet. Se sekoittaa elimistön. Se pilaa terveyden. Se pysyy tiukasti kii.

Se iskee työkykyyn. Se sotkee harrastukset. Se koettelee ihmissuhteita. Se ravistelee perheitä.

Se vie irtaimiston. Se saastuttaa kodin. Se kaataa talouden. Se vie työpaikan.

Se mitätöi koulutuksen. Se vie haaveammatin. Se täyttää ajatukset. Se valloittaa elämän.

Se lyö leiman. Se tekee epäluuloiseksi. Se luo epävarmuutta. Se synnyttää pelkoa.

Se tekee hulluksi. Se nostaa vihaa. Se testaa rakkautta. Se syö ihmistä.

Se muuttaa tärkeysjärjestyksiä. Se ravistelee arvoja. Se näyttää tärkeimmän. Se on uusia alkuja.

Se tekee vahvaksi. Se yhdistää ihmisiä. Se ei saa valtaa. Se voidaan nujertaa.

Gluteenittomat sämpylät

Kuluneen parin kuukauden aikana olen tainnut paistaa perheelle sämpylöitä useammin kuin kuluneiden viiden vuoden aikana yhteensä. Tästä on kiittäminen ruokavaliomuutokseni lisäksi Kutsu vapauteen -blogista löytynyttä hyvää sämpyläohjetta. Kyseisellä ohjeella syntyy maukkaita gluteenittomia sämpylöitä ilman hiivaa. Alkuperäisessä ohjeessa on käytetty auringonkukansiemeniä, mutta ne ovat jääneet toistaiseksi meillä kokeilematta, kun niitä ei ole kaapissa ollut.

Käyttämäni ainekset:
2 kananmunaa
2 rkl turkkilaista jogurttia
1dl gluteenitonta jauhoseosta
1dl mantelijauhoa
1 rkl psylliumia
2 tl leivinjauhetta
juustoraastetta  (punainen emmental)

Vatkaa sekaisin kananmunat ja turkkilainen jogurtti. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet. Nostele taikina lusikalla uuninpelille sopivan kokoisiksi keoiksi ja ripottele päälle vähän juustoraastetta. Paista 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Alkuperäisessä ohjeessa juustoraaste mainitaan turkkilaisen jogurtin jälkeen, ja sen määrä on "kourallinen". Voi olla, että tarkoitus olisi lisätä tuo määrä taikinan sekaan. Itse olen kuitenkin ainoastaan ripotellut raastetta sämpylöiden päälle.

Jauhoina olen käyttänyt tuon mantelijauheen lisäksi joko gluteenitonta jauhoseosta tai gluteenitonta kaurajauhoa. Molemmat toimivat; jauhoseoksella lopputulos on ehkä vähän kuohkeampi, mutta maku on hyvä kaurajauhonkin kanssa.

Turkkilaisen jogurtin tilalle olen kerran laittanut Oatlyn "creme fraiche" -kauravalmistetta,  joka ajaa hyvin asiansa jos halutaan tehdä maidoton versio. Jos taikina on tuntunut kovin paksulta, olen lorauttanut lopuksi joukkoon vähän oliiviöljyä, minkä jälkeen taikinan käsittely on ollut helpompaa.

Olen tehnyt näistä sämpylöistä myös hampurilaisia, jotka ovat maistuneet koko perheelle. Tällä ohjeella tulee noin kuusi sämpylää, joten ohje kannattaa tuplata, jos haluaa tehdä vähän isompia sämpylöitä, tai jos haluaa, että niistä riittää muillekin sen jälkeen, kun on itse syönyt "vain pari" suoraan pelliltä.

Makoisia leivontahetkiä!

Banaanilättyjä ja taatelikermaa

Banaaniletut eivät ole mikään uusi juttu, mutta vasta nyt tajusin, kuinka herkullisia ne voivat olla ihan oikeasti. Kokeilin joskus muinoin tehdä banaanilettuja siten, että soseutin vain haarukalla banaanin, sekoitin sen kananmunaan ja paistoin. Kaiken lukemani hehkutuksen jälkeen odotin niin herkullista makuelämystä, että hienoisesti banaaniin vivahtava munakas oli pieni pettymys. Nyt kun olen pohdiskellut näitä herkkuja ilman lisättyä sokeria, tuli sopivasti vastaan hyvältä vaikuttava banskupannareiden ohje ja päätin testata homman uudemman kerran. Kyllä muuten maistui!

Banaanilättyihin käyttämäni ainekset:

• 2 banaania
• 4 kananmunaa
• 1/2 tl leivinjauhetta
• ripaus ruususuolaa, ceylonkanelia
• paistamiseen kookosöljyä

Sekoitin ainekset keskenään tehosekoittimessa, kun en omista sauvasekoitinta. Paistoin letut pienellä paistinpannulla kookosöljyssä, joka antoi oman maukkaan vivahteensa lettuun.

Letut maistuivat ihan sellaisenaan, eivätkä lapsetkaan kyselleet päälle sokeria tai hilloa. Halusin kuitenkin kokeilla lettujen lisukkeena taatelikermaa, jota olin pari päivää aikaisemmin kaavaillut kokeiltavien herkkujen listalle. Olin tehnyt hakuja sanoilla taatelikerma ja taatelivaahto, ajatuksena katsella, miten muut ovat kokeilleet näitä aineksia yhdistää. Tässä blogissa tuli vastaan käsite taatelikinuski ja sehän upposi suoraan meikäläisen herkkuhermoon. Blogista ei löytynyt tarkkaa ohjetta, eikä linkki alkuperäiseen ohjeeseen enää toiminut, mutta tein oman kokeiluni ihan vain sekoittamalla ainekset tehosekoittimessa.

Taatelikermaan käyttämäni ainekset

• paketti puolikuivattuja taateleita
• 1-2 dl kookoskermaa

En kiireessä ehtinyt liottaa taateleita, joten niiden sekoittaminen tehosekoittimessa oli hieman aikaa vievää, kun massa ei meinannut laskeutua teriä kohti. Sauvasekoittimella tämä olisi ehkä käynyt helpommin. Lopputulos kuitenkin onnistui näinkin, kun oli riittävästi motivaatiota auttaa sekoittamista välillä lusikalla painelemalla. Ja kuten epäilinkin, tämä taatelikerma sopi erinoimaisesti banaanilettujen päälliseksi.

Voin lämpimästi suositella herkkuhetkeä banaanilettujen parissa - ekstralisukkeella tai ilman :)